25. maaliskuuta 2015

Elämä on näkemisen arvoinen

Olen jo oppinut tunnistamaan itsessäni merkkejä, että näkö alkaa huonontua tai ainakin muuttua. Sen takia meninkin helmikuun loppupuolella katsomaan alustavasti uusia pokia ja varasin optikolle näöntarkastuksen. Menin samalle Silmäasemalla kaupungilla, mistä ostin aiemmatkin lasini. Minulla on niin kapeat kasvot, joten osaava henkilökunta on enemmän kuin tarpeen. Yleensä isken silmäni ihan liian leveisiin kehyksiin, koska lähtökohtaisesti suurin osa valikoimasta on liian suuria minulle. Olen käynyt vuosien aikana monissa muissakin silmälasiliikkeissä, mutta aina lopulta päätynyt Silmäasemalle. Mikään ei ole pahinta kuin jättää asiakas yksin valitsemaan itse mieluisat. Varsinkin, kun en löydä itse itselleni sopivia. Silmäasemalla henkilökunta ehdottaa laseja kokeiltavaksi. Sellaisiakin, joita en itse ole tullut edes ajatelleeksi ja sanovat suoraan, jos lasit eivät sittenkään istu. Ja olen siis käynyt myös muiden kaupunkien Silmäasemilla ja samanlaista asiakaspalvelua saa jokaisessa. Löysin kaksikin kivaa pokaa, mutta ei pitäisi lähteä ilman makutuomaria edes katsomaan. 


Melkein viikon kerkesin sulatella valintaa ennen näöntarkastusta. Ja kyllähän lempparit löytyivät. Aina ajattelin, etten osta isolinssisiä laseja enkä ainakaan ilman nenätappeja. Monesti olen hymy korvissa tyrskähdellyt kasarityylille ja varsinkin isoille laseille. Mutta kuinkas sitten kävikään. Pöllö ilmoittautuu. Piilareissa tykkään just siitä, että silmiä liikuttamalla näen vaikka mihin ilman, että päätä täytyy kääntää 360 astetta. Nyt on niin isot linssit, että sama onnistuu näilläkin. Odotan, mitä kommentteja kotoa tulee, kun muutaman päivän päästä näkevät livenä. Kuvien perusteella on ainakin tullut jo kommenttia, että jopas on isot. Mielestäni nämä ovat ehkä jopa parhaimmat lasit ikinä.

Optikolla sovittiin, että saan lasit kahden tai kolmen viikon päästä näöntarkastuksesta. Hämmästyinkin suunnattomasti, kun puhelimeen kilahti viesti jo viikon kuluttua, että voin mennä lasini hakemaan. Sain kuin sainkin uudet pohjoisen reissulle mukaan. Vahvuudet linsseissä eivät muuttuneet, mutta hajataiton takia oli parempi hommata uudet. Jos silmät eivät olisi enää niin rasittuneet. Optikolta sain myös vahvempia piilareita kokeiluun. Oli jännä tunne nähdä kauas tarkasti, mutta lähinäköni katosi. Silmillä kesti tottua astetta vahvempiin piilareihin. En ole yhden parin jälkeen kokeillut enempää, vaan käytän suosiolla vanhaa vahvuutta piilareissa. Niillä pärjään hyvin, mutta tulipahan kokeiltua uusiakin. Nyt olen laseja pari viikkoa käyttänyt enkä ole huomannut mitään ongelmaa. Totuin peilikuvaanikin yllättävän nopeasti. Heitin T:lle, että voitko kattella tämmöistä naamaa. Aiemmat lasit pääsivät muistolaatikkoon muiden vanhojen viereen. Ensimmäiset silmälasit minulle hommattiin kuudennella luokalla ja nämä uudet ovat nyt neljännet.


Olen enemmän ja vähemmän miettinyt silmien leikkauttamista. Olisi jännä tunne nähdä heti, kun silmänsä aamulla aukaisee. Nykyään niin käy vain silloin, kun olen unohtanut piilarit yöksi silmiin ja silloin ensimmäinen ajatus on aikalailla voi ...! Ei ole mikään kiva urakka yrittää väkipakolla saada kuivuneet piilarit pois, kun silmät rähmii ja kaihertaa niin vietävästi. Mahdollistahan on mennä silmälääkärille poistattamaan, mutta vielä ei ole silmä jäänyt käteen ja olen kotikonstein saanut piilarit irti. Mutta siitä leikkauksesta. Suoraan sanottuna en vaan uskalla. Olen kuullut ja nähnyt läheltä, kun silmäleikkaus on onnistunut, mutta myös epäonnistunut. Pelottaa niin paljon se, että joudun lopunikääni käymään tasaamassa silmänpaineita. Jotenkin olen jo niin tottunut, että välillä näen ja välillä en. Toiselle se on hankala selittää ja kuvailla, jos näkö on ollut aina hyvä. Erotan sumuisia värejä, mutta mitään yksityiskohtia on turha yrittää edes siristellä ilman laseja tai piilareita. Likinäköähän minulla on vain -2,50. Pari vuotta sitten saatoin vahingossa lähteä kotoa töihin ja vasta pukkareilla huomata, etten näekään mitään. Näin ei ole enää tapahtunut, koska olen tottunut siihen, että näen tarkasti. Välillä haluan nähdä turhankin tarkasti. Varsinkin ajaessa välillä kyselen, että milloin lasiton kaveri vieressä näkee jonkun liikennemerkin tai kyltin ja milloin minä. Silloin yleensä huomaan, että yritän nähdä ihan liian kauas. Optikkokin on joka kerta toppuutellut, että ei tässä mitään röntgenkatsetta olla luomassa.

Ensimmäistä kertaa ikinä uskaltauduin sunnuntaina silmälaseissa leffaankin muualle kuin kotisohvalle. Jotenkin aina olen varonut, mutta myös peitellyt sitä, että joudun turvautumaan silmälaseihin. Vaikka olen niitä yli kymmenen vuotta käyttänyt melkeinpä päivittäin, juurikin kotona. Ihan alussa vain yksin pimeässä huoneessa. Minulla kesti pitkään ennen kuin menin silmälaseissa edes töihin. Oma kynnykseni oli niin korkea, mutta pääsin siitä yli. Nyt voin jo liikkua ovesta pihalle laseissa ilman, että tekee mieli laittaa paperipussi päähän. Koska sehän varmaan kiinnittäisi vähemmän huomiota. Vieläkin menen esimerkiksi työharjoitteluihin ilman laseja, koska pelkään vahingossa hajottavani ne päivän aikana. Sama juttu baari-iltoina, valitsen piilarit. Kesälläkin on kivempi liikkua piilareissa, kun ei tarvitse koko ajan olla vaihtamassa pokia aurinkolasien ja normien välillä. Nytkin olisin voinut katsoa aurinkolaseja vahvuuksilla, mutta en halunnut. En osaisi mennä esimerkiksi kauppaan aurinkolaseilla ja ilman niitä kulkisin vain pitkin seiniä. Onneksi netistä saa nopeastikin kartutettua piilarivarastoja. 


Jos ei tullut vielä ilmi, niin tykkään tykkään tykkään näistä uusista laseistani. Kunpa voisin nukkua nämä päässä. Näkisin kerrankin, millaisia unia näen. 

23. maaliskuuta 2015

Kauhua ja hepulinaurua

Lauantaina aurinko paistoi niin kivasti, joten lähdettiin T:n kanssa yhdessä lenkille. Mittari näytti lähelle nollaa, mutta aurinko sai meidät uskomaan, että lämminhän ulkona on. Kierrettiin rantaa pitkin ja välillä vähän hölkättiin. Jalat pisti vastaan, joten suosiolla vaan reipasta kävelyä. Valkoposkihanhet ovat täällä taas, joten sai katsoa mihin astui. Rantakierroksen jälkeen olin jo valmis hölkkäämään kotiin ja lenkki oli siinä. Mutta se olikin alkulämmittelyä. T ehdotti, että lähdetään Helsingin puolelle ja sinnehän mentiin. Aukeilla paikoilla ja varsinkin silloilla tuuli oli ihan mieletön. Tuli kevyttoppista ja pipoa ikävä. Tuuli niin kovaa, etten meinannut henkeä saada, kun happi meni ohi suun. Pidin käsiäni kuppina naaman edessä ja yritin hengittää sen kautta. Pientä paniikkia oli ilmassa, mutta lyhyt silta oli pian ylitetty. Päästiin kivoille metsäpoluille ja askel kulki. Saman kymmenen kilsan lenkin olen tehnyt kerran aiemmin kaverin kanssa, joten muistin joitakin paikkoja ja maisemia. Pysyin jopa kartalla tämän hyvän suuntavaistoni kanssa. Länärin viereen päästyä hymy hyytyi. Tuuli repi vaatteita ja askel lyheni. Vastus oli niin kova ja jalat alkoi olla aika loppu. Keskityin hengitykseen. Silta oli matkan pisin ja siltä se myös tuntui. Espoon puolelle päästyä viimeiset kaksi kilsaa kotiin oli yhtä tuskaa. Askel painoi. Hammasta purren tassua toisen eteen. Leikki oli kaukana. Minulle tuli olo ihan kuin oltaisiin Rakas, sinusta on tullut pullukka -ohjelmassa. Rappuset kotiovelle kolmanteen kerrokseen menin hitaasti mutta varmasti, suurimmaksi osaksi käsien varassa. Jalat lukkiutuivat vähän kuin pahimpaan aikaan muutama kuukausi sitten. Tätä oloa en ollut kaivannut. Loppupäivän hytisin peittojen alla ja joskus illalla pystyin seisomaan sen verran, että pääsin suihkuun. Sunnuntaina T heitti, vedettäisiinkö sama lenkki uudestaan. Jos katse voisi tappaa. Vieläkin puistatti. Ensi kerralla saa olla vähintään kaksikymmentä astetta lämmintä ja tuuletonta, että uskaltaudun samalla reitille uudestaan.

Sunnnuntaina osasin pukeutua lämpimämmin.
Eiliselle oli ihan muunlaista kävelyä tiedossa. Lähdin edeltä Selloon kiertelemään kauppoja. T tuli perästä, oli tärkeää seurata Mäkäräisen hiihtoa. Kiertelin ostoslistan kanssa ja sain kaiken, mitä lähdin hakemaan. Ystäväpiiriin on tullut lisää vauvoja, joten pitkästä aikaa hypistelin pieniä potkupukujakin. On ne vaan niin söpöjä. Kävin Sellon kaikki urheiluliikkeet läpi ja se kannatti. Löysin lopulta Intersportista uudet urheiluliivit, että pääsen kesällä pomppimaan trampallekin. En hölkkää ollenkaan ilman kunnon tukea. Kauhistelen vaan edelleen sitä kuppikokoa, mutta luotan myyjän opastukseen. Shock Absorberin liivit toivat shokin, mutta vanhat on samanmerkkiset ja ainakin minulla toimivat ja tukevat tarpeeksi. Siskoille vauhkosin whatsappissa, mutta kyllä se on vaan myönnettävä. Eilen pompin heti kotonakin ja vertailin vanhoihin urheiluliiveihin. Kyllä se on vaan uskottava, uudet istuvat nyt paremmin. 

Kiertelyn lomassa syötiin Chicosissa, jossa emme ole aiemmin käyneet. Kokeilin valkosipulista kanahamppariannosta bataattiranskiksilla, mutta ei vetänyt vertoja Morrisonin annoksille. Palvelustakin jäi vähän huono maku. Pöyristyttävää oli, että T:n lautanen vietiin pois ja häneltä kysyttiin haluaako kahvia tai jälkkäriä, vaikka minä vielä söin. Olisi ollut aikas kummallista, jos toinen vielä syö ruokaa ja toinen vetää jälkkäriä. Olisinko syönyt oman jälkkärini T:n odotellessa kuivin suin? Ihme tyyli. Emme ottaneet jälkkäreitä, vaan laskun mitä pikimmin. Muutenkin minua häiritsi, että tarjoilija keräsi lautasia liian innokkaasti pois ja tiskivuori käsissään otti muilta asiakkailta tilauksia. Tehokkuutta, mutta mielestäni liikaa. 

Jälkkäripehmis Hesessä maistui sitäkin enemmän.
kuva
Illalla käytiin vielä katsomassa Luokkakokous. Leffaa oli mainostettu ja hehkutettu paljon, joten odotukset oli korkealla. Nauraa sai ja kyllähän elokuvan katsoi, mutta en välttämättä katsoisi uudestaan. Traileri ja näyttelijävalinnat antoivat odottaa enemmän mitä sain. Leffa kyllä vei sen verran mennessään, että vichyt ja suklaat jäi korkkaamatta. Tässä olen monena päivänä pohtinut omankn luokkakokouksen järjestämistä. Sytyteltiin ideaa A:n kanssa Oulussa, kun olisi kiva kuulla, missä kukakin menee ja mitä on tapahtunut sitten ala-asteen. Mutta toisaalta voisi odottaa vielä muutaman vuoden. Kyseistä elokuvaa enemmän innostuin mainosten aikaan Fast & Furious 7 -trailerista ja täytyykin pitää F&F -maraton ennen uusinta leffaa.

21. maaliskuuta 2015

Masun täytettä ja silmänruokaa

Viime viikolla opin kaksi uutta kotiruokaa, joista molemmista saan kiittää ystävääni A:ta. Tuntuu, että samat ruoat kiertää ja kumminkin suurimmaksi osaksi syödään T:n kanssa kotona. Yhtenä päivänä kokkailtiin ystävän kanssa canneloneja. Instassa vilahtanut kuva oli uudelleenlämmityksen jäljiltä ja näin jälkikäteen nauroin, miten kuivuneelta ja palaneelta kasalta se näytti, vaikka todellisuudessa näin ei ollut. Ehkä aavistuksen mikrotin seuraavana päivänä liikaa, mutta toimi silti. Yritän nyt ulkomuistista kertoa ohjeesta. Parempi ohje sitten, kun kokeilen canneloneja kotonakin. Täytteeseen tuli ainakin jauhelihaa, mausteita, porkkanaraastetta ja kahta erimakuista juustoa raasteena. Canneloniputket täytettiin pienen lusikan avulla ja ladottiin vierekkäin vuokaan. Päälle tuli ruokakerma-tuorejuusto-tomaattimurskasekoitus, reilusti juustoraastetta ja uuniin. Aikamoista piperrystähän se oli, mutta hyvää tuli. Vähän kuin lasagnea ilman valkokastiketta. Kuulema lasagnelevyistä tähän tyyliin tehtynä lopputulos ei ole kuitenkaan yhtä herkullinen.


Tähän mennessä olen syönyt kansalaattia vain ravintoloissa. Hassua, koska se on niin helppo tehdä myös kotona. Ostin varmaan ensimmäistä kertaa maustamattomia kanafileitä kotiin. En ainakaan muista, että olisin niitä itse aiemmin paistanut. Sen verta tämä kokki kolmonen sai miettiä keittiössä, että mitä olen tekemässä. Fileet oli sen verta paksuja, joten puolitin veitsellä ja halusin myös vähän ohuempia. Lihanuijaa meillä ei vielä ole, joten käytin kaulinta. Naapurit varmaan tykkäsivät yhtäkkisestä paukkeesta keskellä päivää. Mutta onneksi päivällä eikä yöllä, vink vink. Pintamaustoin kanafileet suolalla, pippurilla ja currylla ja paistoin öljyssä. Kasvikset laitoin mikroon sulamaan ja sillä välin kokosin salaattia. Vähän innostuin taas pilkkomaan, koska lautaselta löytyi näitä kaikkia: jäävuorisalaattia, friseesalaattia, avokadoa, ananasta, kurkkua, tomaattia, paprikaa, fetaa ja kurpitsansiemeniä.

 
Kanasalaatti upposi hyvin pyöräilyn jälkeen. Kyllä, pyöräilykausi on avattu. Oli säätiedotuksessa luvattu mitä hyvänsä, pääsin fillaroimaan ainakin eilen. Joka kevät tulee se sama tunne, ai että sitä vauhdin huumaa. Pitkä ja pimeä talvi on tullut rämmittyä lumessa ja loskassa polvia myöten, joten nopea liikkuminen raittiissa ilmassa kelpaa hyvinkin. Piti käydä läheisellä huoltsikalla lisäämässä takakumiin ilmaa ja hyvä, etten räjäyttänyt rengasta silmille. Innostuin nostamaan paineet vähän turhan korkealle. 

Tämä viikko on ollut aikas erilainen noin niin kuin taivaalle katsottuna. T herätti minut tiistai-yönä, että tule katsomaan revontulia. Tuijotin ärtyneenä ikkunasta pihalle, ettei täällä mitään näy. Piti mennä ihan parvekkeelle asti pomppimaan ja olihan se hienoa, sellaista vihertävää. Lapissa varmasti huikeamman näköistä, mutta kelpasi katsella ihan näin etelässäkin. Eilen saatiinkin olla todistamassa huikeaa näkyä, auringonpimennystä. Tuijoteltiin hetki taivaalle neljien aurinkolasien läpi ja kyllähän se oli jännää. Kotona porukat olivat katsoneet taivaalle hitsauslasin läpi, mutta eihän meillä ollut sellaisia hienouksia. Jos et päässyt pilaamaan silmiäsi eilen, ei huolta. Seuraava auringonpimennys on oletettavasti tulossa kolmen vuoden päästä. Laita jo kalenteriin ylös, koska sen jälkeen vierähtää reilu sata vuotta ja sen aika varmasti missaat.

20. maaliskuuta 2015

Tunto koetuksella

Ajattelin, että lentojen jälkeen tekisi hyvää päästä hierojalle rentoutumaan. Sisko nauroi katketakseen, että kyllähän niillä tunnin lennoilla jo itsensä saa jumiin ja turvoksiin. Olen kerran aiemminkin käynyt samassa paikkaa opiskelijahierojan käsissä. Miten kävi silloin, voit käydä lukemassa täältä. Ihan helposti en päässyt hierojalle, mutta neljäs kerta toden sanoo. Satuin sopivasti olemaan kipeänä tai koulupäivät muuttuivat, joten aina vaan sain siirtää aikaa. Mutta tiistaina vihdoin lähdin Isoon Omppuun odottavaisin mielin. Kroppa huusi apua enkä pystynyt omin keinoin auttamaan. Tällä kertaa olin varannut ajan tytölle, koska ajattelin, että otteet olisivat hellemmät. Kuinka väärässä ihminen voi olla oletustensa kanssa. 

Varasin 80min täyttä rentoutumista. Nyt keskityttiin jalkoihin ja siitä ylöspäin aina niska-hartiaseudulle asti. Mahallaan ollessa yritin rentoutua ja rentoutua. Pään sisällä ääni vain voimistui ja lopulta kiljui kauhuissaan, että rentoudu nyt hyvän sään aikaan. Minuutit tuntuivat pitkiltä. Moneen kertaan ajattelin, että pakko lopettaa kesken, mutta en sittenkään kehdannut. Olin ihan mielettömän jumissa ja sanoinkin moneen kertaan, että nyt sattuu ja tuntuu liikaa. Toisaalta tiedän, että hieman kipua täytyy sietää, jotta lihakset saadaan auki ja jumit purettua. Mutta missä kohtaa menee raja? Tuntui, että kuoriuduin nahkoja ja lihoja myöten luusta irti. Varsinkin siinä kohtaa, kun hieroja avasi rankaa nikama nikamalta. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että pahin oli vasta tulossa. Lopuksi käännyin selälleni. Kiemurtelin ja säpsin, mutta silti hieroja ei höllentänyt voimaa juurikaan. Ohjeisti vaan, että nyt synnytyshengitystä mukaan. Tekee oikein hyvää itsetunnolle, että siis näytän jo synnyttäneeltä naiselta, jes. Paras osuus oli siis hartioiden ja kaulan lihasten läpikäyminen. Siinä laskin vaan hengityksiä sisään ja ulos. Käsittelyn jälkeen oli hetken aikaa olo, että mitä oikein tapahtui. Tuntui, että olisin jäänyt katujyrän alle ja kohdallani se olisi jäänyt junnaamaan paikallaan. Nyt ainakin huomasin hierojien eron, onko opiskelija, valmistuva opiskelija vai työtä jonkun aikaa tehnyt hieroja. Tai sitten olin vaan niin jumissa. Sen tiedän, että samalle en enää uskalla mennä.

Jo kotimatkalla kaikki paikat korvista alaspäin olivat hellänä. Olo vaan paheni illan mittaan. Käännyin hierojakaverini puoleen ja hän neuvoi laittamaan kylmägeeliä, jos se vähän rauhoittaisi. Otin myös särkylääkettä yöksi. Ensin ajattelin, että laitan vähän kylmägeeliä pienelle alueelle ja katson, miltä tuntuu. Kuitenkin ajatuksissani sanoin T:lle, että anna mennä vaan. Ja se oli menoa. Välillä tuntuu, ettei kylmägeeli tunnu juuri missään, mutta tämä ei ollut sellainen kerta. Keskiviikko oli aikamoinen päivä. Lihakset olivat niin kosketusarat, että jo pelkkä vaatekangas ihoa vasten tuntui pahalta. Kiemurtelin istuen kuin tuli persuksen alla, mutta en jaksanut seistäkään koko päivää. En edes uskaltanut ajatella, miltä tuntuu makuulla, joten kärvistelin suosiolla istuen. Ajattelin jo kirjoittaa lapun otsaani, että älä koske.

Eilen alkoi jo helpottaa. Olin ihan innoissani, kun illalla oli fyssarin pitämä jumppa. Kuntopiiri pyöri taas ja lopuksi venyteltiin. Fyssari vähän helpotti oloani ja rusautti samalla, kun näytettiin rankaa avaava liike. Sain sellaisen miniminipätkän vaahtomuoviputkea, jonka avulla saan toivottavasti kotonakin avattua rankaa. Eilen oli viimeinen kerta fyssarin pitämää jumppaa. Sain fyssarilta kiitosta hallituista liikkeistäni, opit ovat menneet perille. Nyt on kasa ohjeita kotiin ja salille. Kun vaan saisin rutiinin ja tekisin päivittäin muutamiakin rankaa avaavia liikkeitä ja venytyksiä, enkä vaan silloin tällöin, kun muistan. Olossa meinaan huomaan heti, että tekevät vain hyvää. Foam rollkin löytyy kotoa, mutta hienosti se pitää kirjahyllyä pystyssä. Eilinen sauna teki kyllä ihmeitä.

Jumppalook

18. maaliskuuta 2015

Elämyksien Oulu

Viime viikolla lähdin moikkaamaan lapsuudenystävää Ouluun. Alkuvuodesta vielä näytti siltä, että reissu jää väliin näillä lomilla. Myöhemmin puhelimeen tuli iloinen yllätysviesti, että pääsisinkö sittenkin tulemaan. Lennot varasin aikalailla samantien ja aloin kirjoittaa pakkauslistaa. Kivasti reilu kuukausi ennen lähtöä. Selailin moneen kertaan säätiedotuksia. Vaikka Ouluun luvattiin samoja lämpötiloja kuin tännekin, ajattelin, että pohjoisempana on pakko tuntua kylmemmältä. Olihan siellä vielä lunta ja jäätäkin jäljellä. Voin kertoa, ettei tullut tuulestakaan huolimatta minään päivänä kylmä. Kevät alkoi näkyä sielläkin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lensin yksin. Sehän tarkoitti sitä, että lähtöselvitys ja laukun jättäminen ruumaan piti hoitaa ihan itsekseen. Ja ensiksi piti päästä kotoa kentällekin ison laukun kanssa. Taksi olisi ollut kaikista helpoin, ovelta ovelle, mutta puntarissa painoi enemmän parin euron bussilippu kuin kallis taksimatka. Kentällä seikkailin monena yönä unissani, kun kelasin uudestaan ja uudestaan läpi, mitä kaikkea pitää muistaa ennen koneeseen nousua. Mutta hei, selvisin! Lähtöselvityksen pystyin tekemään ennakkoon netissä ja sain valittua ikkunapaikan. Maisemien tuijottelu oli ihan pakollista. Kentällä automaatti oli selkeästi suomeksi, joten laukkuun saatavat tarrat tulostuivat kuin itsestään. Turvatarkastuksessa onni potkaisi, pääsin selkä seinää vasten ja naishenkilö viritteli kumihanskoja. Eihän minusta mitään löytynyt ja pääsin istumaan kaakaolle ennen koneen lähtöä. Olin kunnon julkkisbongauspiilareissa liikenteessä. Laulaja Sanni oli muutaman pöydän päässä istumassa, mutta en mennyt ottamaan yhteiskuvaa. Odotellessa kuvailin Finnairin konetta ikkunan takaa. Lipuntarkastuksen jälkeen ihmettelin, miksi porukka laskeutui portaita kerroksen alaspäin, vaikka kone oli ihan tuossa noin, näköetäisyydellä. Mutta se kone olikin toisille lomalaisille. Pääsimme bussikuljetuksella pienemmän Finskin koneen viereen.


Lento meni hyvin. Matkan aikana tarjoiltiin juotavaa ja teen sai vetäistä aika haipakkaa huiviin. Tuntui, että sain kupin käteen ja toinen lentoemo jo keräili roskia. Moni sanoi minulle etukäteen, että Suomen sisäisillä lennoilla kone kerkeää juuri nousta ja sitten se jo alkaa laskeutua. Näin todellakin oli. Tunti meni hujauksessa. Oulun kenttä oli sen verran pieni, ettei sinne voinut eksyä. Laukkukin löytyi takaisin helposti. Jäin vain odottamaan sen hihnan viereen, joka liikkui. Siinä oli 50-50 mahdollisuus osua oikeaan, koska hihnoja oli vain kaksi koko kentällä. Ystävä oli minua aulassa vastassa. Taitettiin bussimatka kaupungista ystävän kotiin elämääkin täydemmässä bussissa. Kun bussin keskivaiheilla on kolmet lastenvaunut, yksi iso laukku ja ihmisiä joka puolella, varpaiden muussaantuminen ei ollut kaukana. Ei tarvinnut pelätä, että kaatuisi lattialle bussin pysähtymisen voimasta, kun lattiatilaa ei juurikaan ollut. 

Katunäkymää. Ihania vanhoja rakennuksia.
Ajan kulku -veistos
Pejantaina pyörittiin koko päivä kaupungilla. Nähtävyyksiähän ei voinut ohittaa, vaan käytiin ihmettelemässä pronssista toripoliisipatsasta kauppatorin liepeillä. Rotuaarin kävelykadulla pysähdyttiin varmaan jokaisessa vaatekaupassa. Löytöjäkin tuli tehtyä, mutta lähinnä ostin perusvaatteita kesää ajatellen. Toppeja ja paitoja ei voi koskaan olla liikaa, vaikka kaappi pursuaa sateenkaaren väreissä. Kotiinviemisiksi valikoitui valkoista ja pinkkiä vaatetta. Onneksi jätin laukkuun tilaa. Syömässä käytiin Cafe Roosterissa. Sieltä saa kahvin ja teen kylkeen pikkusuolaista ja makeaa herkkua, mutta menimme sinne juuri lähiruoan takia. Kieltämättä vitriini houkutteli, mutta syömään oltiin tultu. Innostuin vähän liikaakin. Kokeilin heidän kanasalaattiaan, mutta halusin vielä ranet kylkeen. En vaan hinnasta tajunnut, että ranskisannos on niin iso. Ei ainakaan nälkä jäänyt. Ihanan kotoinen tunnelma, vähän kuin maalaiskahvila, vaikka kellariin oli avattu pub. Alakerran meininki ei häirinnyt yhtään yläkerran ruokailua. Ihmisiä oli jatkuvana, pienenä jonona tiskillä, mutta pöytä löytyi aina jokaiselle. Suosittu paikka ihan paikallistenkin kesken. Päivän kävelyt tuntuivat jaloissa, joten onneksi oltiin varattu saunavuoro illaksi. Lämmössä rentoutuminen ja hemmotteluhoidot kruunasivat päivän.


Lauantaina ulkoilutettiin lenkkareita. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten ei vaan voitu jäädä sisälle. Ouluun oli avattu Ideapark, joten pitihän se käydä katsomassa. Kokonsa puolesta se ei ole niin massiivinen kuin Lempäälässä, mutta kummasti sielläkin aika kului. Ihastelin juoksulenkkareita uusissa herkkuväreissä ja miten kevyet kengät olikaan, mutta entiset lenkkarit on vielä hyvässä kunnossa. Nyt täytyy malttaa ja vältellä urheiluliikkeitä. Takaisin kävellessä autettiin yksi mummo pyöränsä kanssa jäämäki alas. Tämä on just pahinta aikaa, kun päivisin aurinko lämmittää upottaen kivet jään sisään ja yöllä pakastaa. Itselläkin oli vähän kieli keskellä suuta, mutta kukaan ei kaatunut. 

        
Illalla laittauduttiin pitkän kaavan mukaan ja kiharreltiin toistemme hiuksia. Samalla myös mietittiin, miksi naisten pitää laittatua näin paljon. Todettiin kuitenkin, että onhan se ihan tosi kivaa. Ponnari päässä tulee liikuttua arkena lähes joka päivä. A kokeili uutta terveyspiirakkaa, jossa täytteet tuli maitorahkapohjan päälle. Ohjeeseen lisättiin vaikka mitä, mutta silti se tarvitsee vielä muuntelua. Alkuperäisessä ohjeessa taisi olla pelkkää kanaa. Olihan meillä herkkujakin. Punnitse ja säästä -liike on itselleni vieras. Olen lähinnä kävellyt ohi menemättä sisälle. Ystävä kuitenkin näytti lempparinsa, jogurttikookospallerot. Olin myyty. Kaksi lempparijuttua yhdessä, taivaallista. Innostuin kaikista jogurttijutuista ja siemenistä. Ne kauhat on vaan niin isoja, että täytyy varoa innostumasta lappamaan mielinmäärin. 

Höpöteltiin huomaamatta pitkälle yöhön ja käytiin baarissa tanssimassa. Nimeä en muista enää, mutta kaksikerroksinen, kiva paikka oli. Yläkerrassa oli yökerho ja alhaalla pub. Jonossa kuulin, että paikalliset menevät sinne tultuaan täysi-ikäisiksi ja tanssivat yläkerrassa sydämensä kyllyydestä. Sitten välissä opiskellaan lisää, nähdään maailmaa, perustetaan perhe ja vanhempana löytää itsensä saman baarin pubipuolelta istumassa. Ikähaarukka oli todellakin 18-60. Porukkaa oli ihan älyttömästi, joten siinä mielessä hyvä, ettei oltu siellä kuin ihan loppuillasta. Musiikin ansiosta viihdyttiin koko ilta tanssilattialla. 

Koru oli todellinen löytö Seppälän outletista.
Sunnuntain mättöruokaa.
Oho, mites tässä näin pääsi käymään.
Ystävä innostui sunnuntaina leipomaan pullaa ja sehän passasi. Itse lähinnä pyörin ympärillä kuvaamassa. Vedet silmissä naurettiin, kun viimeinen pelti tuli uunista ulos. Korvapuusteista unohtui sokerit päältä, mutta ei se makua haitannut. Päivä meni aikalailla sohvan pohjalla. Illan tanssiminen ja valvominen tuntuivat jaloissa eikä liikkumisesta tullut juuri mitään. Taisi se viinikin humahtaa jalkoihin. Nystyräpallolla ja foamrollilla pyöritellessä sain vähän helpotusta. Oli tosi kiva olla pidennetyllä viikonloppureissulla. Normiviikonloppu tuntuu aina hujahtavan silmissä. Nyt kerkesi tehdä vaikka mitä ja myös ihan vaan olla. Viimeksi nähtiin ystävän kanssa kaksi vuotta sitten, joten oli jo aikakin nähdä. Oli hauska huomata, että lähinnä mikään ei ollut muuttunut, ainakaan juttujen tasossa. Innoissaan jo suunniteltiin seuraavaa näkemistä. Ehkä vielä tämän vuoden puolella. 

Kotiinpaluu kentällä hoitui jo rutiinilla. Turvatarkastuksessa tuli jackpot. Pääsin satunnaisturvatarkastukseen ja taas vaatteeni syynättiin. Onni jatkui, kun vielä reppunikin tutkittiin perusteellisesti. Mutta ei, ei vieläkään mitään, mistä huomauttaa. Olenko oikeasti niin epäilyttävä? Kotimatkalla koneessa ajattelin, että ihanaa, huomenna pääsen rentouttavaan hierontaan reiluksi tunniksi. Mutta kuinkas sitten kävikään.

8. maaliskuuta 2015

Mun ei täydy, vaan mä saan

Välillä kannattaa olla spontaani eikä suunnitella tulevaa minuutti minuutilta. Jopa minun. Aikaisin aamulla heräsin puhelimen kelloon. Olin näköjään unohtanut laittaa herätyksen pois päältä. Kerta olin hereillä, päätin nousta ja alkaa laittautua. Työlaukku ei ollut valmiiksi pakattuna, mutta siltikään en panikoinut. Jäi vielä hyvin aikaa syödä aamupalaa lehteä lukien, harvinaista. Lähdin sittenkin Mary Kay Career Conferensiin kaupungille ja se oli paras päätös vähään aikaan. Oli aivan mahtavaa. Sain taas lisäpontta ja inspiraatiota omaan työhöni. Sain kuunnella monia ihania puhujia, jotka kertoivat omasta työstään ja kuinka pitkälle he olivat päässeet, nopeastikin. Laitoin muutamia vinkkejä korvan taakse. Välillä söimme hyvin, jotta jaksoimme taas olla tarkkana ja imeä itseemme kaikkea uutta ja päivittää jo aiemmin käytyjä asioita. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa saman tiimin jäseniä ja tutustua aivan uusiin naisiin. Lopuksi saimme kurkistaa myös tuleviin uutuuksiin. Miten ihanan värikäs kevät onkaan tulossa.


Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä, että mitä tahdon, voin saavuttaa.
Koval duunilla asiat vaan onnistuu.
Kokeillaan ja sit taas noustaan, jos kaadutaan.
Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.
Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.
Ne saa luun kurkkuunsa, ku tulosta taas teen.
Jatkan, jaksan, vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin.
Mus on voima, jota ei voi vaimentaa.
Pusken täysii aina vaan.
Mun ei täydy vaan mä saan. 


Yksi inspiroivista naisista käytti osuvasti Elastisen Eteen ja ylös -biisin sanoituksia puheensa seassa. Tätä on tullut itsekin kuunneltua ilmestymisestä lähtien, mutta tänään se sai uusia puolia ja lisää merkityksiä. Oikea voimabiisi!

Oli siis kerrassaan upean ihanan mahtava päivä. Millä sanoin voisin vielä hehkuttaa. Edes takkuava ja hidas kone ei saanut pilattua loppupäivääni. Droppasin itseni aamulla ja hyvin jaksoin koko konferenssin ajan. En vaan voinut jäädä kotiin makaamaan. Minun ei täytynyt lähteä, vaan halusin ja sain. Oikein nauratti konferenssin jälkeen, kun läheiset olivat huolissaan ja soittivat perään, että olin viimeksi aamulla ollut whatsappissa. Siellä oli jo pohdittu onko sattunut jotain, nukuinko vai olenko sittenkin lähtenyt MK tapahtumaan. He olivat oikeilla jäljillä. En vaan malttanut näprätä puhelinta, kun oli niin paljon muuta nähtävää ja kuultavaa. Kerrankin näin, irtiotto tuosta luurista.

6. maaliskuuta 2015

Hei se liikkuu - luulit vaan

Lepoa ja makoilua on ollut tällä viikolla kyllästymiseen asti, mutta viikonloppu jatkuu samalla kaavalla. Kotiapteekilla pärjään hyvinkin eikä vielä ole tarvinnut lähteä päivystykseen istumaan. Saa oikeasti lepäillä ja nukkua juuri silloin kuin itsestä tuntuu. Kieltämättä päivät ovat kuitenkin olleet yksinäisiä. Ensi viikko ja uudet kujeet, odotan jo. Siksi pitäisi saada olo parantumaan. 

Tänään oli päästävä haukkaamaan happea ihmisten ilmoilla. Viimeksi sunnuntaina laitoin pääni pihalle. Hyvän päivän valitsin, kun sai varustautua sateenvarjolla. Kotona uhkasi luettava loppua kesken, joten sovittiin siskon kanssa pikamoit kaupungille ja lehtikassi vaihtoi omistajaa. Ainainen sarjojen ja netin tuijottaminen alkoi puuduttaa ja rasittaa silmiä. Nyt on kasakaupalla MeNaisia, koko loppuvuoden lehdet. Tiedän, miten aikani kulutan viikonloppuna. Pikaisesti pyörin myös kaupungilla ja tein parit keväiset vaatelöydöt Cubukselta. Mainonnan uhrina menin liikkeeseen sisään ja kassin kanssa lähdin ulos.  Kivasti löytää näin sattumalta pientä kivaa, kun ei lähde tarkoituksella mitään etsimään. Minua houkuttelee kierrellä pohjoisempanakin, joten ei parane tyhjentää kaikkia kauppoja täällä. Jos löytyisi jotain kivaa muistoksi reissusta.

Sokoksella on tällä viikolla Kutsu kauneuteen -tapahtuma. Pyörähdin lähinnä kynsilakkaosastolla. Pitkään pähkin Essien eri värivaihtoehtoja. Lempparini Peach Daiquiri loppui ja halusin sen kaveriksi myös jonkun toisen uuden värin. Pallottelin lilahtavan pinkin ja oranssin välillä ja päädyin Funny Faceen sävyn ja osuvan nimen takia. Ostaessani kaksi lakkaa, sain Essien Sugar Daddy -minilakan kaupan päälle. Pitihän tällainen tarjous hyödyntää, kun normilakkojen hintakin oli alennettu. Sokoksella oli tarjolla ilmainen lakkaus, jossa olisin voinut kokeilla eri sävyjä. Miksi, voi miksi kieltäydyin tarjotusta hemmottelusta. Mutta juuri eilen lakkasin kynteni kirkuvan punaisiksi eikä poistoaineilla läträys heti houkutellut. Koskaan ei pitäisi kieltäytyä, koska nyt vähän harmittaa. Olisin saanut kokeilla sävyjä ennen ostopäätöstä, mutta kipeä nainen on tyhmä nainen. Ensi kerralla olen ekana jonossa. 


Kaupungilla kipittelin paikasta toiseen maan alla, mutta pieni happihyppely bussille ja takaisin teki hyvää. Huomasin kylläkin, etten ole vielä täysin kunnossa ja sohva peittoineen kutsuu. Näköjään lähdin liian aikaisin liikkeelle, koska nyt on ihan veto pois. Harmittaa niin vietävästi, kun olen päiviä ja viikkoja odottanut huomista Mary Kayn isompaa tapahtumaa, joita on vain kaksi kertaa vuodessa ja nyt joudun jäämään kotiin. Koko päivän hoippuminen korkkareissa sosiaalisena ei vain nyt sujuisi. Tänään olin nelisen tuntia pystyssä enkä juuri puhunut kellekään ja silti olen ihan loppu, poikki ja pinoon.

3. maaliskuuta 2015

Alkava kevät toi tullessaan flunssan

"Because when the sun shines, we'll shine together", laulelee Rihanna radiossa. Tuijottelen isosta olkkarin ikkunasta pihalle ja näen pelkkää vesiräntäsadetta. Pisarat napsuvat ikkunaan. Ilma on harmaa. Tänään en lompsottele saappaissani pihalla. Makoilen sohvalla fleecepeiton alla lempparineuleessani. Tässä makoilin jo eilen ja sama meno jatkuu. Tulin kuin tulinkin kunnolla kipeäksi. 

Nyt on ollut hyvin aikaa lueskella kasaantuneita lehtiä. Tilasin muutaman numeron KuntoPlussaa ja odottelen aktiivisuusrannekettani saapuvaksi. Olen vasta pari sivua ensimmäistä lehteä lukenut, mutta hyvältä vaikuttaa. MeNaisia tilataan siskon kanssa puokkiin, mutta olen edelleen menossa jossain lokakuussa. Tykkään, kun lehdissä on luettavaa kannesta kanteen. Monia muita lehtiä vain selailen läpi mihkään juttuun kunnolla tarttumatta. Näistä parista lehdestä tulee luettua aivan kaikki.


Paljon olen myös kerennyt kuluttaa Katsomoa ja Ruutua. Salkkarit on varmaan ainoa sarja, jonka tulemisajankohdan tiedän pysyvästi telkkarista. Muuten tuleekin katsottua kaikkea netin kautta. Minulla on paha tapa unohtaa ensimmäisen jakson jälkeen, että aloin edes jotain uutta sarjaa seurata. Näin kävi esimerkiksi Ensitreffit alttarilla -ohjelman kanssa. Nyt katsonkin jaksoja omaa tahtiani Katsomosta. Ensin ajattelin, että mikä järki koko tässä hommassa on, mutta nyt muutamia jaksoja lisää seurattuani parit vaikuttavat mielenkiintoisilta. Tai ainakin se, että kuinka heidän käy. Jäävätkö yhteen vai eroavatko?

Ohjelmien katsomiseen auttaa kummasti kunnolla näkeminen. Eilen sain optikolta vahvempia piilareita testattavaksi, koska tulevat linssitkin ovat vahvemmat. Laseja saan odotella vielä kolmisen viikkoa. Tänään kokeilin ensimmäisen parin piilareita. Silmillä ja päällä kesti aamulla pitkään tottua uuteen vahvuuteen, koska en meinannut nähdä lähelle ollenkaan. Ja siis minullahan on kaukonäön kanssa ongelmia. Kuitenkin kauas näin heti tosi hyvin. Nyt tuntuu enää vain vähän päässä ja pitääkin miettiä tarkkaan vaihdanko näihin vai pysynkö vanhoissa piilareissani. Vaatii siis lisää testausta, kunhan pääsen pihallekin. Muutos oli kuitenkin sen verran vähäinen, että entisilläkin pärjäisin. Yleensä siitä huomaa ensimmäisenä, että näkö on muuttunut, kun en näe tulevan bussin numeroita tarpeeksi ajoissa. 

Suurempia suunnitelmia ei ole loppupäivälle. Jouduin Ikeassa piipahtamistakin siirtämään. Nyt vaan lepoa, nukkumista, lukemista ja töllöttelyä. Sain siskolta Kesäkaverit-leffan lainaan. Se katsotaan T:n kanssa illalla.

1. maaliskuuta 2015

Havuja havuja

Piipahdin viikonlopuksi mummulaan. Viime kerrasta olikin vierähtänyt jo parisen kuukautta. Seurattiin tiiviisti Falunin MM-kisoja. Eli aikalailla sisäpainoitteista sohvaoleskelua oli nämä viime päivät. Lauantaina käytiin Äidin ja Mummun kanssa saunassa. En ollutkaan vielä siellä saunassa käynyt. Löylyt oli paljon pehmeämmät. Oli kiva aloittaa lauantai rentoutuen kasvonaamiossa, kun mummulan saunavuoro on jo päivällä. Lämpimässä yritin venyttää lihaksia. Koko oikea puoli oli pari kolme päivää jumittanut, suoraan sanottuna ollut kipeä ja kosketusarka. Kuntopiirissä oli liikkeet ainakin menneet oikeaan paikkaan, kun persus oli ihan jumissa. Yöt oli aikamoista pyörimistä, kun Hirudoid Fortekaan ei vapauttanut jalkojani. Ensi viikolla kuitenkin uusi piiri pyörimään. Jouduin taas vaihteeksi siirtämään hieronta-aikaani, mutta nyt pidän perjantain ajasta kynsin hampain kiinni. Se on mukavasti jumpan jälkeisenä päivänä.
Tänään kahviteltiin Äidin synttäreitä ennakkoon. Fazerin kääretorttu oli aikas tuhdin suklaista. Yleensä joku meistä leipoo synttäreille kakun, mutta ei tällä kertaa. Vein mukanani muutamat laskiaispullat, koska en ollut varma, olivatko Mummu ja Pappa syöneet niitä vielä. 
Matkahuollon sivujen kanssa oli ongelmia, joten onneksi olin jo perjantaina katsonut paluubusseja. Tai no muistin ulkoa vain yhden vuoron ja senkin vähän sinnepäin. Kysyin varuiksi kuskilta, että meneehän tämä Kamppiin. Hieman alkoi epäilyttää, kun bussi seikkaili pikkupaikkoja ristiin rastiin, että mihin maisemabussiin sitä tulikaan noustua. Onneksi bussi viimein siirtyi motarille. 
Tuntuu taas vaihteeksi, että olen tulossa kipeäksi. Paikkoja särkee, väsyttää ja kurkku on hiekkapaperia. T sairasteli viikonlopun kotona, mutta hän jotenkin aina selättää kipuilut yhdessä parissa päivässä. Minulla kestää ja kestää enkä siltikään meinaa parantua kokonaan. Täytyy taas malttaa ottaa vähän rauhallisemmin. 
Olen ihan innoissani huomisesta, kun pääsen näöntarkastukseen. Jos viimein löytyisi apu jatkuvaan pään ja silmien särkyyn. Ja pääsen taas testaamaan valitsemiani pokia. Toivottavasti saan ne reissuuni mukaan. Huomenna pyörin muutenkin kaupungilla. Tekisi mieli ostella sitä sun tätä. Lapsillehan pohtii yksi sun toinen vanhempi välikausivaatteita. Itsekin tarvitsisin jonkun näiden kelien takin. Villakangas alkaa olla aikas lämmin jopa minulle, ainaiselle palelijalle, mutta kevättakki tai nahkatakki auttamattomasti vielä ihan liian kylmä. Softshellinikin on vähän turhan sporttinen turkoosissa kuosissaan. Hommasin juuri vähän aika sitten juoksupuvun, mutta eipä sillä tuulitakilla oikein lähdetä iltarientoihin. Ystävän kanssa on suunnitelmissa viilettää yössä parin viikon päästä ja nyt jo mietin, mitä sitä pukisi. Koskaan ei voi suunnitella liian ajoissa.