29. syyskuuta 2015

Elämän pieniä iloja

Vietetään tällä viikolla Hyvän mielen yhteisön järjestämää Ei valiteta viikkoon -tapahtumaa. Suomi on kriisissä ja se näkyy ihmisten mielissä. Mieluiten emme puhu ja puhuessakin negatiivinen sävy on positiivista yleisempi. Ei murehdita asioita, jotka ovat huonosti, vaan iloitaan niistä, jotka ovat hyvin. Meillä on hieno maa, jossa asumme. Opitaan arvostamaan sitä enemmän ja tehdään yhdessä töitä sen eteen, että jatkossakin asiat olisivat hyvin. Lopetetaan jossittelu ja asioiden turha vertailu. Keskitytään elämän hyviin puoliin ja käännetään vaikeudet voitoiksi.


Aloitin pienillä teoilla, puheilla ja ajatteluni muutoksilla. En pidä itseäni niinkään valittajana, mutta kieltämättä tännekin tuppaan avautua ja sävy ei ole aina mikään positiivisin. Kun saa turhautumisenkin tuotua ulos, olo helpottuu. Kuitenkin yritys on kova, että tekstien sävy pysyisi positiivisena. Tänään on toinen päivä ja tiukkaa on välillä tehnyt. Tekisi mieli laittaa pyykkipojalla suu kiinni, vaikka korvista nousee savu. Onneksi sentään ajatukset saavat olla laidasta laitaan, vaikka ääneen sanomista yritänkin rajoittaa. Ja ei se ole niinkään valitusta, mutta syvää närkästystä ja turhautumista. Esimerkiksi siitä, että pitkään odotettu lääkärikäynti siirtyy taas. Mutta onneksi ei mitään sen vakavampaa. Välillä voi tuntua, että nalkutan, mutta joskus vain samasta asiasta joutuu sanomaan useampaan kertaan. Yleistettynä miehet ja naiset ajattelevat niin eri tavalla. Monestikin päässä jyskyttää turhautuneena äsh MIEHET. Ei me naisetkaan olla mistää helpoimmasta päästä. Ei ole toimivaa käyttöohjetta. Jos saisin ajatukset kytkettyä keskittymisharjoituksilla pois liiallisesta negatiivisuudesta. Täysin kaikkia inhottavia ajatuksia ei voi välttää, mutta en ainakaan jäisi niihin vellomaan.

Sitten niitä ihania ilon aiheita ja hyviä asioita jo ihan näissä kahdessa päivässä. Mitähän kaikkea tämä viikko tuo vielä tullessaan, kun oikein keskittyy kaikkeen hyvään. Onnellisuuspäiväkirjan pitäminenkään ei ole yhtään hassumpi idea. Ei aina vello niissä murheissa, kun listaa ylös päivän plussia ennen nukkumaan menoa. Maanantaina olin niin tyytyväinen, että EKG:n mittaaminen meni niin hyvin eikä ilman paitaa oleminen kaverin mitatessa tuntunutkaan niin ylitsepääsemättömältä. Ajattelin vain, että nyt olen potilaana ja hoitaja on työssään. Kytkentöihin oli hyvä muistaa liikennevalot-sääntö ja osassa piuhoista oli myös onneksi numerot. Olisi jännää päästä tekemään uudestaan harjoittelussa ihan oikealle potilaalle. Eilen myös päästiin valmiiseen ruokapöytään ja viettämään kiva ilta. Yleensä en ole maksan suurin ystävä ja syön sitä lähinnä maksalaatikossa, mutta eilinen ruoka upposi hyvin. Ei yhtään hassumpaa. Kaikkia suunnitemia ei tarvitsekaan yrittää sisällyttää viikonlopuille. Maanantaitkin voivat olla ihan hyviä päiviä. On kivempi aloittaa uusi viikko, kun ei heti manaa koko päivää maan rakoon.


Tänään opin, mikä on avanne ja miten sitä hoidetaan. Oivalsin myös, että ihmisestäkin voi periaatteessa tulla muumi. Eikä avanne ole pidemmän päälle yhtään kipeä, vaan parhaimmassa tapauksessa helpottaa elämää ihan mielettömästi. Avanneleikkauksessa paksusuolen tai ohutsuolen pää johdetaan vatsanpeitteiden läpi iholle, josta uloste erittyy tahdosta riippumatta. Kohta valitaan sen mukaan, minkälaisesta avanteesta on kyse. Voi kuulostaa aika epämiellyttävältä, mutta mieluummin avanne kuin elämää haittaavat kivut ja tulehdukset. Dansacin sivuilta löytyy hyvin tietoa ja videomateriaalia, johon aion palata myöhemminkin. Olen myös niin innoissani, että huomenna on viimeinen tentti enkä osaa yhtään edes stressata sitä. Ja kuulin, että lääkehoidon tentistäkin pääsin läpi. Helpottavaa. Ei tarvitsekaan alkaa lukemaan uudestaan, vaan voin keskittyä kahden viimeisen tehtävän palautukseen ja suunnata ajatukset tulevaan työhajarjoitteluun. 

Aamulla on ihana havahtua siihen, että toinen ottaa kainaloon ja rutistaa puoliunessa. Ei kauheasti tee mieli nousta kouluun, mutta onneksi kainalo odottaa illalla. Hartiajumeja voi yrittää hieromalla avata kotonakin ja jalkahieronta, jos mikä, rentouttaa. Onneksi hierontaa teemme puolin ja toisin. Iltojen pimetessä voi laittaa kynttilöitä palamaan. Uskaltaudun polttamaan Ikeankin tuikkuja, joissa paloaika on peräti kuusi tuntia. Ei tarvitse olla joka välissä vaihtamassa uusiin. Kuvissa näkyvät kukat ovat olleet hengissä jo pitkään. Orkidean ostin kesäkuun alussa ja edelleen kukkii. Joko olen muistanut kastella hyvin ja harvakseltaan tai sitten se on jäätynyt ikkunalaudalle. Tajusin myös, että viimeiset labratunnit on nyt käytynä ja voin taas alkaa taiteilemaan kynsille lakkaa. Niin turhamaista, mutta niin tyttömäistä ja ihanaa omaa aikaa. Joten lakkapullot esiin. 

 Lähdetkö mukaan tempaukseen ja kokeilet olla valittamatta viikkoon? Vai oletko jo aloittanut, miltä on tuntunut?

27. syyskuuta 2015

Ystävien täyteiset päivät

Vaihteeksi on ollut taas ihana viikonloppu. Periaatteessa olen ollut yksin kotona, mutta käytännössä vain nukkunut yksin. On ollut niin paljon kivaa ohjelmaa tai muuten seuraa kahtena päivänä. Perjantaina sain ystävän kylään melkeinpä koko päiväksi. Käytiin kävelemässä ja kerrankin otin kamerankin mukaan. Aiemmin en olekaan yhtään kuvannut syksyn värejä. Kunnon ruskaa vielä odottelen, kun lehdet ovat kunnolla keltaisen-oranssin-punaisia. Seurassa lenkkeily on niin paljon kivempaa, että reipas tunti menee ihan huomaamatta.


Kokkailtiin myös yhdessä melkein kyynärpäät kolisten pienessä keittokomerossamme. Lopuksi vielä leivottiin pullia yhteisvoimin. Nauroinkin, että pitäisi T:kin kouluttaa paremmaksi leivonta-apuriksi. Tällaista rentoa yhdessäoloa ystävien kanssa pitäisi olla enemmänkin, mutta kummasti kalenteri täyttyy kaikista menoista. Kolmen viikon tuleva lomakin on jo aika monta merkintää saanut kalenteriin. 

Onko joku Karman laki, että viimeisen pullapellin pitää aina palaa..
Eilen heräsin taas vaihteeksi ilman herätystä, koska olin illalla sellaisen unohtanut laittaa. Onneksi bussin lähtöön oli hyvin aikaa, joten rauhassa syödyn aamupalan jälkeen kerkesin meikatakin enemmän kuin yleensä. Kokeilin jotain ihan uutta itselleni ja tein luomivärillä vielä rajaukset. Yleensä en rajaa silmiäni ollenkaan. En malttanut pysähtyä paikalleni ollenkaan, kun olin niin täpinöissäni tulevasta minireissusta. Lähdin päiväksi Turkuun, kun pidimme ystävällemme yllätyksenä baby showerit. Hyppäsin siis taas kerran Onnibussiin. On se vaan nii kätevä. Tämä matka oli vaan todella erilainen kuin yleensä. Bussipysäkillä jutuille tuli joku tyttö, jota en ollut koskaan nähnykään ja hänen kanssa höpisimme sitten koko menomatkan. En edes muista koska olisin puhunut noin paljon englantia yhteen menoon. Hän yritti saada minua myös tulemaan heidän pienen kiinalaisseurakuntansa messuihin ja lupasin miettiä asiaa. Kirkossa käyn yleensä vain jouluna ja isommissa kirkollisissa juhlissa. En siis joka sunnuntai, koska se ei vaan tunnu omalta jutulta. Mutta oli hieno vaihtaa ajatuksia sellaisen kanssa, joka on niin syvästi uskossa ja uskoo elämänsä parantuneen sen myötä. Ei siis mitään kiihkoilua tai tuputtamista. En vain tiedä, mistä oikein vedän näitä kaikkia ihmisiä puoleeni. Joskus olisi kiva vain matkustaa ja liikkua ihan omissa oloissaan. Vai onko otsaani salaa tatuoitu, että tule ihmeessä juttelemaan enkä itse vain sitä merkkiä näe. 


Babyshowerit onnistuivat todella hyvin ja odottava ystävämme yllättyi aivan täysin. Hän oli tulossa askartelemaan hääkoristeita toisen ystävämme luokse, mutta ohjelmassa olikin aivan kaikkea muuta. Kieltämättä oltaisiin voitu laittaa oikea askartelupaja pystyyn, kun oli niin monta naista paikalla. Itse olen ollut niin ajatuksissani, että välillä meni babyshowerit ja polttarit sekaisin. Ystävät varmistivatkin, että tiedänkö nyt, missä olen ja millä teemalla. Vietettiin monta tuntia yhdessä syöden, kuulumisia vaihdellen ja tietysti oli meillä muutamat ohjelmatkin varattuna tulevalle äidille. Pilttien maistaminen oli hulvattoman hauskaa edelliselläkin kerralla ja nytkin iloa riitti. Laitoimme ystävän maistamaan side silmillä ja kertomaan, mitä maistaa. Taas tuli lisää makuja, joita ei kannata edes yrittää pienen ihmisen suusta alas. Ei ainakaan silloin, jos itselläkään ei meinaa lusikallinen upota. Arvuuteltiin myös tulevan vauvan syntymäpäivää ja mittoja. Ensimmäisestä sananstakin tuli hyviä veikkauksia. Sain myös kuulla vauvan tulevan nimen, varmasti suloinen pakkaus nimeä myöten.

 Ihanan aurinkoista sunnuntaita! Toivottavasti sinullakin oli mukava viikonloppu.

24. syyskuuta 2015

Elektroniikan keskellä

Vihdoinkin olen saanut hommattua itselleni uuden puhelimen. Vanha Samsung Galaxy S2+ jumittaa lähes päivittäin. Varsinkin siksi, ettei muisti enää riitä päivittämiseen. Takuun mentyä umpeen ongelmat ilmenivät heti. Olin niin innoissani haettuani A3 kotiin, mutta aikani sitä pyöriteltyä tajusin, ettei takakansi lähde irti. Olin hypistellyt eri puhelimia ennen tilausta, mutta siinä en huomannut tätä itselleni yhtä tärkeimmistä kriteereistä. Muistan, kun T:lle manasin, että kuka ostaa puhelimen, josta ei saa akkua irti. Ja nyt itsellä oli sellainen luuri käsissä. Vanhemmiten puhelin kuin puhelin alkaa jumittaa ja kotikonstein yleensä saa taas hetkellisesti toimimaan, kun akun irroittaa ja käynnistää uudestaan. En halunnut pienimmästäkin jumista juosta huoltoon, joten vaihtoon meni. 

Soitin asiakaspalveluun ja puhelimen vaihto onnistui kaikista helpoiten suoraan liikkeessä. Kävin tänään Gigantissa, koska vaihto- ja palautusaika alkoi käydä vähiin. Olin vieläkin vähän kahden vaiheilla, että pysynkö Samsung-perheessä vai kokeilisinko vaihteeksi Sonya. Olinkin tyrmistynyt päästyäni liikkeeseen. Minua ennen ja minun jälkeeni sisälle tuli miehet, joilta heti kysyttiin kuinka myyjä voisi auttaa ja mitä ovat etsimässä. Minut sivuutettiin aivan täysin ja käännettiin vain selkä. Ihan kuin en olisi asiakas ollenkaan. Vain siksi, että olin tyttö. Siksi, että olin opiskelija reppu olalla enkä ulkoiselta olemukseltani mikään massit taskussa kävelemä bisnesmies. Siltä ainakin tuntui, vaikka asia ei välttämättä näin olisikaan. Pyytäessä sain palvelua, mutta minua pyöriteltiin kolmen tiskin välillä kuin mitäkin pingispalloa. Onneksi olin katsonut puhelimia valmiiksi, koska myyjä ei ollut yhtään palvelualttiilla päällä, ei ehdottanut eikä suositellut mitään puhelinta. Päädyin siis pysymään Samsungeissa ja kotona odottaa käyttöön pääsyä Samsung Galaxy J5. Jos vaihtoaika ei olisi ollut niin lähellä umpeen menemistä, olisin kääntynyt kannoillani jo heti ulko-ovella. Odotin koko päivän, etten tulisi kauheassa tunnekuohussa tänne avautumaan. Lähtiessä annoin naamanapilla mielipiteeni asioinnista. Laitoin myös asiakaspalautetta kyseiseen liikkeeseen. Mutta yhden asiakkaan he ainakin menettivät lopullisesti. Toiste menen ihan muualle asioimaan.

     
Jotta postaus ei olisi niin negatiivissävytteinen, loppuun jotain hyvääkin sanottavaa. Onhan tämä uusi puhelin hieno ja olen aivan innoissani. Selailin jo Ebayn tarjontaa ja suojakuoret lähtee tilaukseen. Sama puhelin löytyy jo muutamalta tutultani, joten mietin, haluanko kuitenkaan samaa. Pohdin myös pitkään, onko 5" näyttö liian iso käyttööni. Pyörittelin kuitenkin äidin puhelinta käsissäni hänen käydessään kahvilla ja testailin, kuinka hyvin luuri mahtuu takin taskuun ja pikkulaukkuihini. Ja sehän sujahti oikein hyvin. Sisäistä muistia puhelimessa on vain 8GB, joista melkein puolet menee järjestelmän pyöritykseen. Muistikortti on kuitenkin jo hommattuna. Kameralta odotan paljon, koska se on huomattavasti parempi kuin vanhassa puhelimessani. Jos etukamerankin videopätkiltä alkaisi erottaa muutakin kuin pikselimössöä. Unohdin kuitenkin jotain olennaista. Vasta tänään tilasin mikro-sim-kortin, joten puhelin on hyllytettynä loppuviikon. Instagramiin ja Snapchattiin nimimerkillä s4tsu tulee materiaalia kuitenkin vanhalla puhelimella, koska olen niin innostunut erityisesti videoklipeistä snäppiin. En vaan vielä kehtaa höpötellä, jos joku on vieressä kuulemassa.

20. syyskuuta 2015

Vaivaako sinuakin joskus pikkunälkä

Ihana viikonloppu on jälleen takanapäin. Minun piti olla reissussa, oikeastaan tänään palaamassa mutta istunkin jo sohvan nurkassa. Peittoihin kääriytyneenä, viitan alla. Tuli pari muuttujaa enkä lähtenytkään kotoa mihinkään. Toisaalta ihan hyvä näin. Oli huojentavaa tulla torstaina kotiin, kun mikään ryhmätyö ei odottanut. Viimeisteltiin koulussa viimeinen kokonaisuus. Ai että tuntui hyvältä viimeisen pisteen jälkeen. Stressi alkaa muutenkin vähentyä, koska lääkehoidon tentti on takanapäin. Sormet vielä ristiin, että kirjoitin tarpeeksi ja potilaat pysyivät hengissä. Oli myös hyvä huomata, että olin taas vaihteeksi sekoittanut kaksi viikkoa toisiisa. Seuraavaan tenttiin onkin enemmän aikaa lukea, kun se ei olekaan vielä ensi viikolla. Perjantaina vietin kouluvapaata iltaa ihan suosiolla. Pakko vähän tuulettaa ajatuksia kaikista noista lääkkeiden vaikutuksista ja haitoista.

Leivoin pullaa, koska kahvivieraita oli tiedossa viikonlopulle ja ensi viikollakin saan koulukaverin kylään. Fariinisokeria jäi edellisestä leipomiskerrasta ja vappusimaakaan (miksi koko ajan tuntuu, että oikea muoto olisi vappusiimaakaan) ei olla tekemässä hetkeen, joten johonkin pitäisi sokeri upottaa. Muistin, että joskus lapsena äiti on tehnyt fariinisokeripuusteja ja varuiksi googlasin eri ohjeita. Helppoahan se oli normisokerin tilalla lisätä kanelin päälle pullalevylle ja alkaa pyörittämään. Tai helppoa ja helppoa, kun eka satsi jäikin kiinni pöytään. Mutta sain niistä silti ihan korvapuustin näköisiä. Fariinisokerista tulee sulaessa sellaista siirappimaista, joten ripottelin maltillisesti. Otin varmaan päälle ja puolen litran taikinasta tein vain kolmanneksen näitä pullia. En muistanut kuinka makeita tulee, joten tein myös normikorvapuusteja ja voisilmäpullia. Pakkanen sai mukavasti täytettä. Silti pullaa on tullut parin päivän aikana syötyä sen verran, että ihme, etten ole hiivan voimasta paisunut kuin ilmapallo.


Kasattiin poikien kanssa leffaeväät nenän alle ja tuijotettiin ensin Possea. Varma syksyn merkki, kun telkkarissa alkaa pyöriä uusia sarjoja eikä aina vain uusintojen uusintoja. Posse sai useasti aikaan sellaisen olon, että mitä mä just näin ja mitä tapahtui. Välillä tuntui, että nyt lähtee homma käsistä ja silti nauroin ihan kippurassa. Ja voisiko kausi paremmin alkaa, kun Jenni Vartiainen oli vieraana. Hurjaa menoa stuntissa. Ainut, että teki mieli vaihtaa kanavaa, kun jälleen Robin oli mukana. Onneksi heti ensimmäisessä jaksossa, ei pääse yllättämään enää tällä kaudella. 

Ohjelman jälkeen laitettiin Jurassic World pyörimään. Tykkäsin leffasta niin kuin muistakin Jurassic Parkeista. Mieletöntä olisi ollut päästä näkemään leffa isolta screeniltä 3D-lasit päässä, mutta Finnkinolla se pyöri enää normiversiona. Kotonakin pääsi hyvin tunnelmaan. Joku dinosauruksissa vetää minua puoleensa. Lapsenakin tykkäsin Maa aikojen alussa -lastenelokuvista ja joskus ala-asteella tein  esitelmän näistä otuksista. Muistelinkin perjantai-iltana, että pitäisi se kirja hakea tänne kotikotoa, jos ei jo kirjalaatikoista löydy. Olen tämmöinen muistojen haalija. 

Päätin ihan tietoisesti, etten osta tälle viikonlopulle karkkia. Koko viikko meni ilman, kun viime viikonloppuna söin lakuja liikaa ja tuli ihan huono olo. Siis minulle, joka voisin syödä pelkkää lakua aina. Mutta rajansa se on minullakin. Joten päätin, etten osta edes varuiksi mitään karkkia kotiin, jos jossain vaiheessa tekisikin mieli. En vaikka Cittarissakin oli irttarit tarjouksessa. Jos kaapeista ei löydy kätköjä, ei tule syötyä, loogista. Ajattelin viikolla, että hyvinhän tämä menee. Ei mitään raivareita tai tärinöitä. Kunnes tajusin, minähän olen leiponut enemmän kuin yleensä. Niin vain mieli tekee tepposet ja hakee sokeria jostain muualta. Olen välillä roikkunut oikeassa kädessäni kaksin käsin, jotta se ei menisi mielihalun perässä. Makeaa minulle, minulle, vain minulle. Monella on loppukiri sokerittomassa syyskuussa. Totaalikieltoa en laita itselleni, mutta ihan jo tietoisilla valinnoilla uskon pääseväni tästä. Ei siis leipomista taas hetkeen. Senkin huomasin karkkien jäätyä kauppaan, että minulla on tällä viikolla ollut koko ajan nälkä. T:kin jo ihmettelee. Syön kuitenki neljästä viiteen kertaan päivässä, joista yksi tai kaksi annosta on lämmintä kotiruokaa. Silti viimeistään parin kolmen tunnin päästä hoipun sokerit alhaalla nälkäisenä. Nyt olen lisännyt veden juontia olemattomasta määrästäni noin litraan ja tarkoitus on kasvattaa määrää sinne normaaliin kahteen litraan päivässä. Nyt kun olen lisännyt veden juontia, tuntuu, että nälän lisäksi minulla on koko ajan jano. Kohta kaksi vuotta on opeteltu ja käyty läpi ravitsemussuosituksia, jotka tuntuvat muuttuvan heti, kun edellisen oppii. Tiedän perus lautasmallin ja mitä ja miten pitäisi syödä. Näin tulevana hoitajana voisin alkaa myös noudattaa näitä oppeja enkä vain ohjeistaa muita. Jotain hyvää olen kuitenkin näinä päivinä huomannut. En muistanut kuinka hyvin maitorahka täyttää aamu- tai välipalana mehukeiton kanssa. Maitorahkasmootheihin alkaa mennä taas maku, joten vähän vaihtelua. Vaikka on samoja aineita, on kiva vaihteeksi lusikoida. Olen myös kerännyt rahkattomia smoothieohjeita, joista kerron, kunhan blenderi pääsee laulamaan. 


Tänä aamuna tein jo kuinkahan monetta kertaa sunnuntaiaamupalaksi banaanilettuja. Löysin tähänkin uusia ohjeita, kun jo pitkään olen vain haarukalla tai sauvasekoittimella möyhentänyt banaanin ja kaksi kananmunaa ja paistanut pannulla kookosöljyssä. Nyt laitoin banaanin ja munat blenderiin ja lisäsin joukkoon puoli desiä kaurahiutaleita, muutaman tipan sitruunaa ja hyppysellisen suolaa. Annoksesta tuli kaksi lettua ja jo yhden jälkeen aloin olla ihan ähkyssä. Tarvitsin reilun tunnin tauon, että toinen lettu upposi. Ja nyt tässä kirjoitellessa alkaa taas nälkä yllättää, joten eiköhän täydy nousta ruoanlaittoon. Kuinka paljon tässä oikein täytyisi alkaa syömään. Yleensä ruoan saatuani nenän alle jaksan annoksesta puolet ja sitten alkaa jo tehdä tiukkaa. Eli en pysty kerralla syömään hirveitä määriä, mutta en jaksaisi koko ajan olla syömässäkään. Vaikea kierre. Palaan asiaan, kun löydän jonkun pakotien. Tai tasapainon. Miten haluaa ajatella. Olisiko sinulla heittää jotain apuja kehiin?

Kaura-omenapaistos

Pääni sai kääntymään huumaava tuoksu koulukaverin jälkkärin suunnalta. Herkullisen kanelinen uuniomena, syksyn ehdoton herkku. Sateisen illan iloksi päätin yksi ilta leipoa kaura-omenapaistosta. Ohjeen bongasin Kinuskikissan sivuilta täältä. Kannattaisi joskus lukea ohje ihan alusta loppuun ennen kuin alkaa säveltämään. Mitäpä ei Satsun keittiössä tapahtuisi. Sovelsin ja pienensin alkuperäistä ohjetta ja kerron nyt, mitä oikein tein.

250g voita
3 isoa omenaa 
(kotimainen, granny smith tai muu hapan)
vaniljasokeria
kanelia
1-1,5dl fariinisokeria
5dl kaurahiutaleita

1prk vaniljakastiketta 


Ensimmäiseksi sulata voi kattilassa.
Kuori omenat, poista omenankodat ja paloittele kuutioiksi.
Itse voitelin uunivuoan, mutta alkuperäisen ohjeen mukaan ei tarvitsisi. 

Varasin neljä omenaa, mutta kolme niistä päätyi vuokaan.
Laita omenakuutiot piirakkavuokaan. 
Ripottele omenoiden päälle vaniljasokeria ja reilusti kanelia ja sekoita,
 jotta kanelia tarttuu varmasti joka puolelle omenanpaloja.


Sekoita fariinisokeri ja kaurahiutaleet. 
Lisää joukkoon sulanut voi ja sekoita tasaiseksi. 
Levitä kauraseos vuokaan omenoiden päälle. 
Paista 175-asteessa puoli tuntia tai vähän reilu. 
Laita folio vuoan päälle, kun pinta on saanut väriä. 

Tarjoiluun vaahtoutuvaa vaniljakastiketta.


Minullahan kävi niin, että luin alkuperäisen ohjeen määrät kokonaisuudessaan vasta tehdessä. Voin määrä on siis isompaan annokseen. Kuitenkin fariinisokeria ja kaurahiutaleita voihin sekoitellessa näytti, että massa jää todella kuivaksi, jos en koko määrää sekoita. Paiston jälkeen vuoka ui rasvassa ja sekoittui syödessä vaniljakastikkeeseen. Rasvapisarat oikein erottuivat joukosta. Ensi kerralla vaahtoutuvan vaniljakastikkeenkin voisi oikeasti vaahdottaa. Oli kyllä semmoinen rasva-sokeripaukku, että ohjetta täytyy vielä vähän säätää seuraavaa leivontakertaa varten. Hyvää, mutta tuhtia. 

11. syyskuuta 2015

Pitkä perjantai

Näköjään yhteen perjantaipäivään voi mahtua menoa ja meisinkiä sekä tunteita laidasta laitaan. Aamulla tajusin, että jäsenyyteni uudelle salille koskee vain kuntosalia. Olin jo niin intoillut sunnuntain pilateksesta. Olin siis lukenut ja ymmärtänyt väärin. Intoilin toisen salin tarjonnasta niin, että sekoitin ne keskenään. Tuntui, että maa katosi jalkojen alta. Sitä pettumyksen määrää. Maksanko oikeasti jäsenyyttä pelkkään kuntosaliin, tuleeko minusta joku salimuikki? Pilatesta tarjoavalle salille jäsenyys oli niin hintava, ettei opiskelijabudjetti ihan venynyt siihen. Ei sittenkään, vaikka kävisin pelkästään töissä. Aikani asiaa mietittyäni päätin, ettei tämä vetele. Muistin, että kodin lähellä olevalla salilla on myös pilatesta tarjolla. Sinne kymmenen kerran kortti olisi vielä pidempään voimassa ostopäivästä. Tässä illan aikana sain kaikista parhaimman idean, miten yhdistää kuntosali ja pilates. Muistin Yoogaian sivustot, joille pääset tutustumaan täältä. Ihan kaikista paras kombo. Tajusin, etten tykkää juosta paikasta toiseen muutenkaan. Miksi siis yrittäisin tasapainoilla kodin, koulun ja myöhemmin työn sekä eri salien välillä. Nyt käyn yhdellä kuntosalilla ja Yoogaian videoiden avulla voin tehdä pilatesta silloin, kun itselle parhaiten sopii. Ei tarvitse yrittää olla tiettynä päivänä, tiettyyn aikaan paikalla ja pahimmassa tapauksessa todeta, ettei ryhmään mahdu. Nimittäin noilla kymmenen kerran korteilla ei voi varata itselleen paikkaa. Kerroin Yoogaiasta ensimmäisen kerran, kun kokeilin sivustoa parin viikon ajan ilmaiseksi. Tuo tarjous on jo mennyt, mutta he tarjoavat uusille käyttäjille seitsemän päivän kokeilun ennen ostopäätöksen tekoa. Eli kannattaa ehdottomasti hyödyntää ja kokeilla. Ei voi menettää mitään. Ja tilausta ei kukaan pakota tekemään, jos viikon jälkeen tuntuu, ettei ole oma juttu. Itse tykkäsin juuri helppouden ja aikatauluttomuuden takia. Live-tunneille voi tietysti osallistua, mutta itse olen hyödyntänyt vasta tallenteiden tarjontaa. Kympistä pariin tänne ja toinen parikymppiä salille voisi mennä turhempaankin, mutta nyt käytän ne astetta hyödyllisemmin.     

Pitkien koulupäivien ja tenttiin luvun vastapainoksi olin odottanut tämän päivän hierontaa. 25min niskan ja hartioiden käsittelyä. Minun piti mennä jo maanantaina hierojalle, mutta ajattelin hyötyväni enemmän, kun se olisi näin ennen viikonloppua. Varauksessa oli käynyt sekaannus aikojen kanssa ja matkustin bussilla ihan suotta paikalle. Onneksi minulle korvattiin tämä sekaannus ja sain uuden ajan muutaman viikon päähän. Kiertelin aikani kuluksi kauppoja, koska heti uudestaan pitkä bussimatka ei innostanut. Löysin sattumalta ihan loistavan syntymäpäivälahjan pienelle pojalle. Olen kiertänyt leluosastoja moneen kertaan ja aina tuntuu, että olen yhtä pihalla. Seurailin kierrellessä vaivihkaa, mistä vieressä olevat lapset kiinnostuivat. Yksikin lapsi oli niin hellyyttävä, kun esitteli soittotaitojaan lasten kitaralla ja vähän punastui, kun huomasi kiinnittäneensä tuntemattomankin huomion. Lahjojen ostaminen ylipäänsä on aina jotenkin hankalaa. Mutta nyt kävi tuuri. Toivottavasti sankari on yhtä innoissaan käärepaperit revittyään kuin minä sitä kotiin kantaessani.

Tänään kokeilin pyöräilyä ja ensimmäistä kertaa kevään jälkeen se ei tuntunut pahalta yhtään. Oli niin hienoa päästä vähän viilettämään. Myöhemmin päivällä jouduin tekemään räjähtävän lähdön kotoa ja juoksemaan henki kurkussa. Asiat kääntyivät parhain päin, mutta selkä otti itseensä. Halusin niin kirjoittaa tätä postaustakin, mutta nyt tämä kestää ja kestää, kun hyvää istumisasentoa ei meinaa löytyä. Tärähtely oli liikaa. Lenkeillä en ole uskaltanut juurikaan edes hölkätä. Monet bussit ja junat ovat menneet nenän edestä, kun yhtäkään juoksuaskelta en ole ottanut ehtiäkseni kyytiin. Nyt vaan toivon sormet ristissä, että tämä kipu laantuu yön aikana. Huomennakin olisi kiva päästä nauttimaan aurinkoisesta ilmasta pyörän satulassa. Ja istumistahan on tottakai tiedossa. 

Tämän viikonlopun olen yksin kotona, mutta tylsistymään en kerkeä. Kerrankin aion nauttia olostani hiljaisuudessa. Syödä, mitä mieli tekee. Katsoa juuri niitä ohjelmia ja elokuvia, mitä haluan. Voin jättää tenttikirjat juuri niin levälleen sikinsokin pöydälle ja jatkaa seuraavana päivänä. Tottakai, kun tuo toinenkin on kotona, saan näin tehdä. Mutta silti alitajuisesti ajattelen myös sitä toista koko ajan. Nyt voin kerrankin olla itsekäs ihan hyvällä omalla tunnolla. Onhan se tietenkin ihana tulla myöhään kotiin, kun tiskit ovat kadonneet keittiöstä ja lämpimät voileivät tuoksuvat uunissa. Juuri silloin, kun ajattelen jo matkalla, etten millään jaksaisi tehdä syötävää, mutta nälkä haittaa jo näköä. Ja kotona on joku, joka odottaa. Yksinolon jälkeen kaipaan jo toisen seuraa.

Sitten katosi läppärin netti. Yhdistetty, mutta ei yhteyttä. Näin käy, kun it-tuki jättää minut ihan oman onneni nojaan. Voisin summan mutikassa irrotella johtoja reitittimestä ja tehdä hyvin todennäköisesti lisää tuhoa. Tyydyn nyt viimeistelemään tekstin tabilla. Onneksi telkkari ei vielä pimennyt. Tai sitten oikeasti nauttisin hiljaisuudesta lehteä lukien. Ennen kuin sähköt menisivät poikki. 

Kuva täältä

6. syyskuuta 2015

Kynsilakkahurahdus

Huomenna alkaa Sokoksissa ja Emotioneissa Kutsu kauneuteen -tarjousviikko. Selasin kuvastoa ja yksi on taas ylitse muiden. Essien kynsilakat. En vaan osaa päättää, minkä uuden sävyn ostaisin. Toisaalta tämän hetkiset lempparit alkaa uhkaavasti loppua. Sattumalta käväisin Anttilassa ja se kannatti. Kaikki L'oréal Parisin meikit ota kolme, maksa kaksi. Sitä valintojen vaikeutta kynsilakkaosastolla. Valitsin kolme uutta sävyä yhden Essien hinnalla. Oli heti päästävä kokeilemaan. Ostin nyt sitä valkoista, joka jäi viimeksi kauppaan. Uutta astetta vaaleampaa lilaa. Glitteriin rakastuin ihan täysin. Ihan täydellinen. Suunnittelen jo marraskuisiin ystävän häihin juhlakynsiä ja tämä glitter on ainakin mukana. Näitä lakkoja täytyy levittää kolme ohutta kerrosta, jotta peittävät tarpeeksi. Koostumus on hieman vetistä. Ei ole vieläkään Essien voittanutta. 

Sävyt Snow in Megeve - valkoinen, Cliche Mania - lila ja Noir Whisper - glitter. 

Jokainen lakkausprosessini alkaa Trindin Cuticle Balsamin levityksellä. Aluslakkana käytän Nail Repair Natural -kynnenkovettajaa. Näin värilliset lakat eivät värjää kynnen pintaa. Tällä lakalla voi myös tehdä tehokuurin, jolloin lakan poistaa kerran päivässä kahden viikon ajan. Itse käytän Nail Repairia aina lakkojen alla tai ihan pelkästään, joten varsinaista kuuria en ole tehnyt. Lakkaan kynnet noin kerran viikossa tai harvemmin. Trindin lakkapullossa muistutetaan, että tuote sisältää formaldehydiä ja kynsinauhat kannattaa suojata voiteella. Öljyäminen on siis tärkeää. Jos laiminlyö kosteutuksen, kynnestä tulee pian niin kuiva että se napsahtaa helposti poikki. Otan nyt kaiken irti tästä, että minulla on kynnet. Olleet jo monta kuukautta ja tämä on ihan uutta.

Yhdet kynnet lakkasin Essien lempparilla, Funny Face. Viimeiseksi laitan vielä Mavadryn pikakuivattaja päällyslakkaa. Pinnasta tulee kiiltävä ja glitterkynsistäkin tasaiset. Eivätpähän jää vaatteisiin kiinni rosoisuudellaan. Pikakuivattajan voi laittaa heti viimeisen värikerroksen päälle. Tyvestä tuppaa  vaan lakka liikahtamaan, joten annan kuivahtaa hetkisen.

Seuraan muutamia blogeja, joista saan inspistä omiin koristeluihin. Eilen kokeilin raitojen tekoja. Täytyy vaan muistaa antaa vielä enemmän lakan kuivua ennen kynsitarrojen laittamista. Lähti meinaan lakka tarran mukana ja paljasti kynnen oman pinnan. Ei sellainen raidoitus kuin suunnittelin. Lisää harjoitusta vain. Jotain leimakuvia aion ostaa seuraavaksi. Vapaalla kädellä koristelu tärisevin sormin ei ihan tuo toivottua lopputulosta.

5. syyskuuta 2015

Naurua niin, että mahaan sattuu

Pitkästä aikaa laittauduin vähän enemmän. Vähän enemmän tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että ylipäänsä meikkasin. Kävin kaupungilla pyörimässä ja sattumalta tein mielettömiä kynsilakkalöytöjä Anttilasta. Kerron niistä lisää, kunhan kokeilen ensin. Pyörin myös päättömästi Forumissa rullaportaita ylös alas ja etsin turhaan Lindexiä. Taisi olla remontissa ja lasten puolella valikoima oli vähän turhan pienikokoista. En saanut edes rauhassa pysähtyä tuijottamaan puhelintani, kun joku hyypiö yritti jutuille. Oli aika jatkaa matkaa. Käytiin vähän aikaa jonottamassa Friends & Brgrsissa. Istumapaikkoja usemmalle kuin kahdelle oli todella vähän. Muutenkaan se ei ollut sellainen paikka, johon olisi voinut syötyä jäädä istuksimaan. Täytyy yrittää uudemman kerran, kun menee pelkästään syömään. Sen verta hyviä kommentteja heidän burgereistaan olen kuullut.  


Vaihdettiin paikkaa kulman taakse Morrison'siin. Tilasin ensimmäistä kertaa Hot Burgerin. Sen jälkeen, kun minulle vakuuteltiin monesti, ettei se ole liian tulinen. Jalopenot olivat kivasti lautasen reunalla erikseen ja siihen ne jäivätkin. Olin tosi nälkäinen, mutta silti täytyin jo alle puolessa välissä. Joka kerta ulkona syödessä alan vahvasti kallistua ajatukseen, että aikuisillekin pitäisi myydä lasten annoksia tai edes normaalista vähän pienempiä. Inhottaa, että annoksesta menee niin paljon roskiin, mutta maha ei vaan vedä enempää. Pitäisikö tästä vääntää oikein kansalaisaloite. En muista, koska olisin päässyt kävelemään ravintolaan jonottamatta ja saanut pöytää alta aikayksikön. Melutaso otti jotenkin tavallista enemmän korviin. Varmaan tulehdus teki minusta herkemmän. Mietittiin vain, millaista siellä olisi olla töissä illasta toiseen. Kotona tekee varmaan mieli olla ihan hiljaisuudessa, äänettömänä kynttilänvalossa. 


Tätä iltaa olin odottanut. Luulin jo, että Ted 2 oli kokonaan poistunut Finnkinon esityslistalta. Onneksi Kinopalatsissa vielä pyöri. Saimme hyvät paikat pienestä, kotoisasta salista. Aluksi tuntui, että kaikki paikat oli varattu samalle riville, mutta tulihan sinne muitakin. Yksikin oli valmistautunut tunnelmaan niin hyvin, että poistui alkumetreillä. Parituntisen aikana sai nauraa ihan mielettömästi. Vähän oli epäilyksiä yltääkö toinen osa samalle tasolle kuin ensimmäinen Ted, mutta huoli oli turha. Kannattaa katsoa, jos et ole jo nähnyt. Tällä kertaa Ted taistelee kansalaisoikeuksiensa puolesta. Onko hänessä ihmisyyttä vai onko hän omaisuutta?  Kaiken sen naurun lomasta mietin kylläkin sitä, onko pilven polttaminen niin yleistä Jenkeissä, kun sitä tungetaan melkein joka leffaan.
Kuva täältä

4. syyskuuta 2015

Liebster Award

Minut yllätettiin aivan täysin. Kiitos Lauran (Tyttö Sekä Hän), koska hänen mielestään blogini ansaitsee Liebster Awardin. Tämän ketjuhaasteen tarkoituksena on tuoda blogeja lukijoiden ja muiden bloggaajien tietoisuuteen. Näin voi löytyä lisää seurattavia ja uusia lemppariblogeja. Haasteen säännöt ovat hyvin simppelit. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa. Sitten vastaa hänen tekemiinsä kysymyksiin. Lopuksi nimeä ja linkkaa 11 uutta Liebster Awardin ansaitsevaa blogia ja keksi heille 11 kysymystä. Ei auttanut muu kuin alkaa vastailemaan.

1. Miksi aloitit bloggaamisen?
Innostuin kuvailemaan aina ja kaikkialla. Tykkäsin myös kirjoittaa päiväkirjaa, välillä joka ilta ja välillä saattoi tulla kuukausienkin taukoja. Vanhoihin päiväkirjateksteihin on ihana palata, vaikka osa onkin kunnon teinimäistä purkautumista tai lapsenomaista viattomuutta. Halusin yhdistää nämä kaksi asiaa ja perustin blogin. Muutin kotoa pois, joten blogini kautta perheeni saa kuulla, miten minulla menee ja mitä puuhailen. Osa sukulaisista, ystävistä ja tutuistanikin on löytänyt blogini pariin. Kaikkia lukijoitani en edes tiedä. 

2. Mikä on parasta bloggaamisessa?
Juuri se, että pääsen tyhjentämään päätäni. Kuvat ja tekstit muodostavat kokonaisuuden, jota ei välttämättä tulisi muuten tehtyä. Kirjoitettua kyllä, mutta kuvat jäisivät tiedostoina kovalevylle tai teetettyinä lipaston laatikkoon. Blogini on vielä pieni ja lukijoita vähän, joten aina tekee mieli hypätä kattoon, kun oranssi teksti ilmestyy Bloggerin etusivulle. Kommentit tulevat joka kerta yllätyksenä ja piristävät kummasti. Kiteytettynä parasta on antaa itsestään jotain ja saada sille vastakaikua. 

3. Ajatteletko lukijoita kirjoittaessasi blogia?
Välillä lukijat käyvät mielessä, mutta ajatukseen ei saa jämähtää. Muuten alkaisin sensuroida itseäni liikaa ja lopulta ruutu jäisi kokonaan tyhjäksi. Enkä voi kirjoittaa niin, että jokainen tykkäisi. Kirjoitan omalla tyylillä asioistani ja ne lukevat, jotka tykkäävät. Tietenkin rajaan aika selkeästi osan läheisimmistäni pois kuvista enkä juurikaan käytä kenenkään nimiä. Ihan vaan jo senkin takia, että osa heistä ei ole somessa ollenkaan. Ja niitä joita kuvissani näkyvät, yleensä kysyn luvan ensin. Siskojen kanssa käydäänkin paljon keskustelua, että voiko kuvaa laittaa vai ei. Vaihtoehtoja saa kaupata.   

4. Minkä yhden esineen pelastaisit kodistasi tulipalossa?
Tämä oli paha kysymys, jota olen välillä miettinyt ihan muutenkin. Mitä tekisin, jos olisi vain lähdettävä kotoa ja jätettävä kaikki oman henkensä takia. Olen pohtinut tätä siitä lähtien, kun kaveripariskunta joutui keskellä yötä heräämään ja seisoskelemaan yövaatteisillaan ulkona. Mietin puhelinta, tietokonetta, ulkoista kovalevyä, kameraa. Mutta oikeastaan näiden kaikkien yläpuolella on muistolaatikko, johon olen kerännyt vuosien varrelta erilaisia yksityiskohtia. Varsinkin muistot rakkaimmista ihmisistä löytyvät tuosta laatikosta, joka on erittäin tulenarka.  

5. Mihin ihastuit puolisossasi ensimmäiseksi?
Hymykuopat. Eniten painoi kylläkin se, että hän oikeasti halusi olla juuri minun kanssani eikä luovuttanut helpolla, vaikka heti en mukana ollutkaan. Kannatti antaa mahdollisuus.

6. Mikä on puolisosi ärsyttävin piirre?
Kynän tai vastaavan naputus pöytään, kun hän oikein keskittyy johonkin.

7. Mikä on/ oli/ tulee olemaan häiden järjestämisessä parasta?
Apua, en ole vielä edes kihloissa, saati sitten häitä suunnittelemassa ihan lähitulevaisuudessa. Mutta siis parasta tulee varmaan olemaan hääpäivän odotus, kun kutsut on lähetetty. Ja tietysti sen jälkeen on vielä miljoona asiaa hoidettavana, joten pelkkää odottelua peukaloita pyöritellen se ei tule olemaan.
 
8. Mikä on paras muistosi lapsuudesta? 
Kesät mummulassa ihan yksin mummun ja papan kanssa. Leikit omenapuiden alla, mummun kanssa puutarhanhoitoa ja papan kanssa perunamaalla. Yksi tehtävistä oli pyörittää vuolukiveä tasaisesti, kun pappa teroitti kirveitään ja minä sain pyörittää. Opin olemaan paljon itsekseni ja nautin siitä. Opin myös kuuntelemaan ja sain kuulla tarinoita, joita olisi pitänyt tajuta äänittää myöhempiä vuosia varten. Ja minut huomioitiin täysin minuna, sain jotain ihan omaa, jota ei tarvinnut jakaa. 

9. Mikä oli lempiaineesi koulussa?
Ala-asteella rättikässätaitoni lytättiin ihan täysin. Kuulemma käsitöihin tarvitsi kynsiä ja minulla oli ihan tappisormet. Yläasteella intoni käsitöitä kohtaan kasvoi ja pääsin traumastani. Lukiossa tykkäsin eniten äidinkielestä ja kaikesta kirjoittamisesta.

10. Lukeeko puolisosi blogiasi?
Silloin tällöin. Hän haluaa mieluummin kuulla asiat suoraan minulta kuin tekstinä ruudulta. Muutenkin tämä on oma juttuni, josta hän haluaa pysyä taaempana. Satunnaisia kuvia hän minusta suostuu ottamaan. 

11. Jos olisit yksi Lumikin kääpiöistä, olisitko Viisas, Jörö, Lystikäs, Unelias, Ujo, Nuhanenä vai Vilkas? Miksi?
Haluaisin olla nämä kaikki ja ajottain minusta löytyykin näitä kaikkia. Nuhanenä olen ollut varmaan koko ikäni, mutta Lystikäs uppoaa eniten. Lystikkään synonyymejähän ovat hupaisa, hauska, hilpeä, huvittava, leikillinen, leikkisä, mukava, pilaileva, sukkela, naurettava, metka ja iloinen. Nauratan ainakin itseäni.

Kuva täältä
Haasteen säännöistä oli moniakin variaatioita. Joissakin tuli esiin, että saisi haastaa vain alle 200 lukijan blogeja. Jätin tämän huomion omaan arvoonsa, koska mielestäni seuraavat blogit ansaitsevat Liebster Awardin:

Monas Daily Style             
Sairaan kaunis maailma          
Enni Heidi 
Pieces of miracles               
Miikkulaisen                           
Perhepäivähoidon tähtihetkiä
Anni Maria                        
Colour me                                
Anna sataa, tulee sateenkaaria 
Kia Karin                           
Isyyspakkaus 


Ja tässä onkin 11 pähkinää purtavaksi:

1) Miten bloggaaminen vaikuttaa arkeesi?
2) Mitä olet tehnyt peruskoulun jälkeen?
3) Oletko sitten kun -ihminen vai heittäydytkö helposti toteuttamaan joskus mahdottomiltakin
    tuntuvia ideoita?
4) Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?
5) Asia mitä ilman et voisi elää?
6) Mikä on lempi vuodenaikasi ja miksi?
7) Paras vinkki, jonka olet elämäsi aikana saanut?
8) Olet aamu- vai iltaihminen?
9) Epämieluisin kotityö?
10) Tykkäätkö kokkailla kotona vai käytkö mieluummin ulkona syömässä?
11) Mistä olet tänään onnellinen?

Pelko

Näin vanhemmiten minusta on tullut aika pelokas ihminen. Pelkään parantumattomasti sairastumista, menetyksiä, yksinäisyyttä ja ennen kaikkea pelkään T:n, perheeni ja ystävieni puolesta. Nyt kuitenkin kerron vähän kevyemmistä peloistani. Hätkähdän vähemmästäkin. Omassa päässäni pienemmistäkin peloista kehkeytyy vaikka mitä kauhuskenaarioita. Huumori on ollut aseeni jo ihan lapsuudesta asti. Mutta yksin ollessa nauraminen tyhjille seinille ei paljoa pelasta. Minulla on muutamia asioita, joita vältän tietoisesti. Jos taas joudun yllätetyksi, reaktiota ei voi aina tietää. Välillä jähmetyn niille sijoilleni tai välillä olen jo niin kaukana kuin pippuri kasvaa.

Aiemmin katsoin innoissani T:n kanssa The Walking Deadia. Eihän se ollut paha yhtään, televisiosarja. Mutta jossain ensimmäisen kauden loppupuolella tapahtumat alkoivat tulla uniini ja yöllä herätessäni tuntui ihan selvästi siltä, että kämpässämme on joku kolmas. Aamuvuoroon polkiessa baarista palaavat teekkarit alkoivat muistuttaa kävelijöitä ja lisäsin vain vauhtia. Silloin päätin, ettei ole minun ohjelmani ollenkaan. Olen tainnut kertoa tämän jutun aiemminkin, mutta oli pohjustettava tulevaa. Lapsena luin Pikku vampyyria innoissani ja nyt seuraan ihan koukussa Vampyyripäiväkirjoja. Välillä myös katson Draculaa, mutta en niin hartaasti kuin tuota toista vampyyrisarjaa. Twilightia ei tarvitsisi edes mainita. Leffat löytyy kotoa ja kirjatkin on luettuna. Vielä pitäisi metsästää viimeinen osa ja kirjarivistö olisi täydellinen. Nyt olen bongannut uuden sarjan, jota katson päivittäin useamman jakson. The Strain. Ja siinä vampyyrit eivät olekaan mitään päiväunien kohteita.

The Strain tv-sarja perustuu Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhdessä kirjoittamaan vampyyri-trilogiaan, joka on ilmestynyt alun perin kirjan muodossa. Kyseinen kirjasarja sisältää kolme osaa: Vitsaus, Lankeemus sekä Yö Ikuinen. Kirjat eivät sovi perheen pienimmille, sillä varsinkin trilogian ensimmäinen osa Vitsaus on sanalla sanoen hyytävä. Del Toron ja Hoganin vampyyrit eivät puhu ja pussaa, vaan repivät kurkun auki ja imevät uhrin kuiviin. Sarja alkaa New Yorkin JFK-lentokentältä, jossa seisoo lentokone kiitotien päässä täysin pimeänä. Kun sarjan päähenkilöt astuvat koneeseen, käynnistyy tapahtumien sarja, joka kulminoituu lähes ihmiskunnan sukupuuttoon. Trilogiaa tuntemattomille luvassa on hyytävää vampyyrikauhua. (lähde)

The Strain -sarja on jotain niin koukuttavaa, mutta äärettömän pelottavaa. Siinä vampyyrit muistuttavat mielestäni enemmän zombeja. Jokaisen jakson jälkeen päätän, että ei enää ja sitten kuitenkin hetken päästä olen jo katsomassa seuraavaa. Haluan nähdä lisää ja tietää, kuinka lopulta käy. Ja tätä on tehty toinenkin tuotantokausi, joten piina jatkuu. Rystyset valkoisina puristan fleecepeiton kulmaa, mutta silmiä on pidettävä auki. Ja miksi piinaan itseäni? Hyvä kysymys. Yleensä katsonkin jaksoja päivänvalossa, koska nämäkin vampyyrit palavat auringonvalossa. Pimeyden painautuessa ikkunaan jokainen nurkka kotona tuntuu pahaenteiseltä. Yhtenä yönä nukuin yksin pöytävalo päällä. Pimeys tuntui niin ylitsepääsemättömältä, etten pystynyt nukahtamaan muuten. Kolkuttelen kahtaviittä ja pelkään pimeää. Mutta hei, pian tämäkin sarja päättyy. Jos siitä ei tehdä Kaunareiden ja Emmerdalen tapaista ikuisuussarjaa.

Kuva täältä
Eihän ne pelot tähän lopu. En ollut koskaan nähnyt lepakkoja livenä. Kaksi vuotta sitten sain kokea tämänkin enkä mitenkään parhaimmalla tavalla. Voisin elää ilmankin tätä muistikuvaa. Ja saan kuulla tästä yöstä vieläkin, kahden vuoden jälkeenkin. Voit käydä lukemassa täältä, miten kävi. Osaan jo nauraa tapahtuneelle, mutta tuona yönä oli vitsit vähissä.

Erilaisista sarjoista ja leffoista aiheutuvat pelot on ohimeneviä. Lepakotkin lentävät silmiltä näkymättömissä. Mutta araknofobia - hämähäkkipelko on ja pysyy. Pieniä tai isoja, lähellä tai kauempana. Luonto-ohjelmat, joissa on hämähäkkejä. Jopa Harry Potterit, jossa on Hämäkäk sukulaisineen. Apua! Hämähäkkiin törmätessäni aluksi muutun puhumattomaksi ja jähmetyn patsaaksi. Jos en liiku, se ei voi nähdä minua. Sitten aivot alkavat raksuttaa, pakene. Joskus lapsena vietin koulun jälkeen loppupäivän läheisessä leikkipuistossa, koska olkkarissa oli hämähäkki. En pystynyt olemaan sen kanssa samassa talossa. Pihallahan niitä ei ollut yhtään enempää. Yhtenä yönä mummulassa nukkuessani patjalla lattialla, suuriperäinen hämähäkki käveli vinottain kasvojeni päältä. Sitä hiljaisen kauhunhuudon määrää, korvissa soi, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Sinä yönä en nukkunut enempää. 

En ole tämän pelkoni kanssa yksin. Hämähäkkikauhu on yleisimpiä pelkoja ja siitä kärsivät miljoonat ihmiset. Hämähäkkipelko kuuluu lähes yksinomaan länsimaiseen eli eurooppalaisten ja heidän jälkeläistensä kulttuuriin. Muualla maailmassa hämähäkkeihin suhtaudutaan hyvin toisella tavalla. Saan siis osaksi kiittää syntymäpaikkaani tästä pelosta. Useissa eteläisen pallonpuoliskon maissa isot lintuhämähäkit ja tarantelit ovat lasten lemmikkejä ja suosittuja kotieläimiä, jotka kuljeksivat huoneissa vapaina pyydystämässä torakoita ja muita tuholaisia. En pystyisi liikkumaan tuollaisissa asunnoissa ihan tuosta noin vaan. Monissa afrikkalaisissa heimoyhteisöissä hämähäkkejä pidetään viisaina, ja ihmiset suojelevat niitä. Useissa kulttuureissa hämähäkit ovat myös onnen tuojia. Meillä ei hämähäkkejä näy lattioilla, kotikotona ja mummulassa useamminkin. Eikä niitä saa tappaa. Onnea tuomassa tai hyönteisiä syömässä, mitä lie. Intian Bengalin osavaltion itäosissa hinduilla on tapana kerätä hämähäkkejä ja päästää ne häissä vapaiksi tuottamaan onnea vastavihitylle parille. Egyptissä sama merkitys on häävuoteeseen pannulla hämähäkillä. Hääyömme jäisi lyhyeksi, jos peittojen alta pilkottaisi kahdeksan jalkaa ja silmää. Hämähäkkejä arvostetaan myös ruokana. Taka-Intiassa, Karibialla, Afrikassa sekä Australian ja Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa kahdeksanjalkaisia petoja pidetään suurena herkkuna. Otusten keräily vaatii kuitenkin suurta huolellisuutta, sillä muutamien lajien purema on ihmiselle tappavan myrkyllinen. Lohduttavaa. Jätän siis suosiolla kokeilematta. Ainakin tietoisesti. (Poimintoja Tiede-lehden jutusta täältä.)

Googlasin hämähäkeistä kuvia, koska mikä olisi juttu peloista ilman kuvaa pelon kohteesta. Ihan hirvitti siinä selatessa ja aloin voida pahoin. Hassuahan tässä koko jutussa on se, että tykkään telttailla luonnossa, keskellä metsää. Hyvä yhdistelmä kaikkine näine pelkoineni.  

Edit: Oli pakko palata takaisin, koska yksi pelko jäi kokonaan mainitsematta. Varmaan järkytyin niin pelkistä hämähäkkien kuvista. Nimittäin pellet, klovnit, punanenäiset pukuhirvitykset. Muistan, kun ala-asteella koulukaveri keräili maalattuja klovninukkeja, oli ihan rakastunut niihin ja hänen luonaan käydessäni esitteli niitä innoissaan. Tuntui kuin olisin jossain kauhukammiossa ollut. Vanhin muisto lapsuudesta taitaa olla Pelle Hermanni -ohjelma. Pelon takia sirkuksessa olen tainnut kerran uskaltaa käydä. Minähän tykkään elokuvista ja aina ajoittain katson kauhuleffojakin, yksin tai yhdessä. T:n kanssa katsottiin yksi kerta lyhyen ajan sisällä kaikki Sawt. Ihan sama kuinka paljon raajoja meni poikki tai suolia lenteli. Niskakarvat nousivat pystyyn ja hengitys tiheni, kun alkoi kuulua kolmipyörän natinaa. Jigsaw oli kaikista hirvittävin. 

Eiköhän tässä taida nyt viimein olla kaikki lievemmät pelkoni. Ensi kerralla vähän kevyempää aihetta, eikös niin. Mutta mikä sinua karmii ja saa kurkkimaan olan yli?