29. tammikuuta 2016

Hyvällä Sykkeellä

Mielettömät kaksi viikkoa on takanapäin. Olin Sykkeen kuvauksissa avustajana. Meitä oli tosi kiva jengi tekemässä sairaalapöhinää taustalle. Tutustuin uusiin ihmisiin ja pääsin olemaan mukana jossain, josta en edes osannut haaveilla. Viime kesänä näin sattumalta, että Sykkeen kolmannelle kaudelle haetaan avustajia. Mietin jonkun aikaa laitanko hakemuksen menemään. Onneksi olen opetellut ihan uuden ajattelutavan, miksei. Niin, miksei sitä voisi hakeakin. Tämä vuosi oli vielä kokonaan auki, joten ihan loistava tilaisuus. Miksi pitäisi epäröidä, miksei voisi kokeilla. Ja niin kilahti sähköpostiin tervetulokutsu.

Aamuisin oli niin kotoisa olo vetää sairaalavaatteita päälle, vaikka lääkärin valkoinen takki ei niin tuttu olekaan. Mitenhän sitä osaa ensi viikolla ollakaan, kun ei tarvitse liikkua metrolla aamuin illoin maan alla ja meren päällä ja suunnata termari kädessä kuvauksiin. Ensimmäisenä päivänä jännitti ihan mielettömästi. En meinannut malttaa nukkua ollenkaan ja olin ihan täpinöissäni. Olen oikein kunnolla uusien asioiden jännittäjä ja mukana oli malttamattomuutta ja innokkuutta. Studiolle päästyä katsoin silmät suurina ja yritin pidätellä itseäni hokemasti koko ajan VAU. Kulisseilla oltiin saatu luotua ihan oikean sairaalan kopio. Ei tarvinnut kuvitella mitään, kun kaikki oli just eikä melkein, pieniä yksityiskohtia myöten. Tietysti tv.stä olen nähnyt 1. ja 2. tuotantokauden, mutta silti riitti hämmästeltävää. 

  
Oli hienoa päästä seuraamaan, kuinka kohtaukset rakentuivat, kuinka tiimi pidettiin koossa ja jokaisella oli oma, tärkeä tehtävänsä. Avustajina hilluttiin taustalla ja luotiin sairaalan tunnelmaa. Tärkeää työtä, vaikka tarkoituksena oli olla mahdollisimman huomaamaton ja äänetön. Kuitenkin ilman jengin pöhinää kohtaukset olisivat aika tyhjiä. Tottakai katsojan huomio kiinnittyy ensisijaisesti juoneen ja näyttelijöihin, mutta siellä me ollaan heti heidän takanaan. Vilahdeltiin siellä täällä, mutta kertaakaan ei viuhahdettu. Jalat oli koetuksella. Askelmittaria en tajunnut ottaa mukaan, mutta kävelyä oli paljon. Se oli oikeastaan päähommamme. Kävely voi kuulostaa vähän yksioikoiselta ja tylsältäkin, mutta se oli hauskaa ja yllätyksellistä. Ja oli ihan mieletöntä päästä seuraamaan ohjaajan ja työtiimin työskentelyä. Joka kohtauksessa ei oltu mukana, joten oli hienoa ihan vain seurata sivusta. Voisin vieläkin vain hengailla studiolla. Katsotaan millainen aikatauluni on kuun vaihduttua. Jos kerkeän, käyn pyörähtämässä kuvauksissa uudestaankin. Nyt on hyvä pitää vähän taukoa ihan jo selän ja jalkojen takia. Täytyy kotisohvalla ottaa hyvä asento. Nimittäin 17.2. Syke-sarja alkaa ihan alusta ja kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot näytetään ennen uuden kauden alkua. Sairaalasarjat, television parhautta.

Kuva täältä.

Minilomalle

Välillä voi olla niin innoissaan kuin pieni lapsi. Olen ollut täpinöissäni siitä asti, kun T ilmoitti vievänsä minut Tukholmaan. Ja se päivä on vihdoin huomenna. Laivalla yövytään mennen tullen ja yksi päivä menee Tukholman katuja käppäillessä. Mahtavaa! Vaikka sataisi, niin sitten itketään ja kävellään. Tai ehkä ei itketä niin paljon, kun on hyvät kengät jalassa ja sateenvarjo mukana. Säätiedoituksia seurasin haukkana, mutta nekin voi muuttua silmänräpäyksessä. Kamera on valmiudessa. Pääsen pitkästä aikaa laivan Buffettiinkin syömään. Edelliskerrasta on useampi vuosi. Ja ne aamupalat, yhtä monipuolisia ja odotukset korkealla kuin hotelliaamupaloilla konsanaan. Valmiiseen pöytään pääseminen on aina luksusta. Toivottavasti ruoka myös näyttää ja maistuu hyvältä. Valikoimaa ainakin riittää. Matkaa varatessa katsottiin laivan tarjontaa ennakkoon. Valittavana olisi ollut myös erikoisaamiainen, mutta skumppalasi heti aamusta ei nyt houkutellut. Maistelumenu kuulosti kokeilemisen arvoiselta, mutta jätetään sekin toiseen kertaan. Nyt ihan perusjututkin on jo niin paljon enemmän.

Etukäteen oli tarkoitus katsoa myös, mitä tehtäisiin Tukholmassa, koska aikaa on useampi tunti. Päivät kuitenkin vilahtivat silmissä ja reissusuunnitelma on vieläkin avoin. Jos tiedät jotain ohittamattomia paikkoja, joissa kannattaisi piipahtaa kaupungilla ollessa päiväseltään, vielä kerkeää vinkata. Toisaalta on ihan hyvä höllentää suorittamista ja mennä fiiliksen mukaan. Katsella sitä, mitä silmien eteen tulee. Pysähtyä kahville (teelle), kun siltä tuntuu. Olla vaan ja nauttia. Yhteistä aikaa. Sanoinko jo, että tykkään. 

Kuva täältä

27. tammikuuta 2016

Ilahduta kommentilla

Otsikko pisti silmääni muutamassa blogissa. Tämä haaste on Meidän perhe -blogin Annikan kehittelemä idea. Onneksi tämä ei ole mikään kilpailu, vaan hyväntahtoinen blogihaaste, joka toisi hyvää mieltä ja piristystä molemmille osapuolille, sekä kommentoijalle että bloggarille. Kieltämättä hymyni nousee edelleen korviin, kun huomaan, että joku on käynyt kommentoimassa. Teitä lukijoita ja seuraajia on muutamia ja olen teistä kaikista hyvin iloinen. Blogini on pieni ja postaustahtini hyvin vaihteleva, joten on kiva huomata, että edes joku käy tekstejäni vilkaisemassa.

Lehtien lukeminen on jäänyt vähemmälle ja kirjojen lukeminen kokokaan, koska silmieni edessä on lähes jatkuvasti jokin ruutu. Yleisin vastaukseni onkin kysyttäessä, että luen blogia. Seuraan tällä hetkellä useita kymmeniä blogeja ihan kiinnostuksen mukaan eri aiheista, kuten perhe-elämän pyörteistä, fitlifesta, muodista, kosmetiikasta, leivonnasta ja tietysti muutamien ystävien blogit ovat listan kärjessä. Tulee niin valitettavan vähän ja satunnaisesti viestiteltyä saati soitettua, joten edes pieni pala blogin kautta tuo ihmisiä lähemmäs. Vaikka seuraan blogeja paljon ja lähes päivittäin, kommentoin vain murto-osan siitä, mitä voisin. Tämän haasteen myötä aion tehdä sitä vielä enemmän. Ja vastavuoroisesti on kiva lukea, kun jättämiini kommentteihin vastataan. Siksi haastan juuri Sinut mukaan myös kommentoimaan enemmän. Tehdään tästä vuodesta iloisempi kaikille ja annetaan piristävä yllätys, kun sitä vähiten osaa odottaa. Haasteen tarkoituksena on kommentoida viikon aikana lukemia blogeja, mutta kannustan katsomaan pidemmälle. Ei siis mitään aikarajoitusta, vaan yritetään kummatkin, sinä ja minä, muistaa kommentoida tänä vuonna useammin. Laitetaan hyvä kiertämään.

25. tammikuuta 2016

Satsun keittiössä - Bataattimuussia ja uunilenkki

Jonkun aikaa olen kuvaillut videonpätkiä Snäppiin kokkailun lomassa. Aina kaikki ei suju ihan suunnitelmien mukaan keittiössä. Ja minun tapauksesssa muutenkin sattumuksia voi tulla eteen pelkän perunankuorinnan lomassa. Nyt blogissani alkaakin Satsun keittiössä -sarja, jossa jaan kokkailujen ja leipomusten ohjeita kuvien kera. Kirjallisia ohjeita on aina välillä näkynytkin ja nyt ne löytyvät saman nimen alta ja tunnisteella arkisafkaa. Tarkentavina tunnisteina on ruokaohje tai leivonta. Jätän videoilla leikkimisen edelleen vain Snäpin puolelle. Ensimmäinen ruoka onkin niin peruskotiruokaa ja helppoa, melkein jokapojan makuun. Söin uunimakkaraa hyvin pitkästä aikaa, koska rasvainen ruoka ei oikein sovi masulle, mutta silti välillä tekee mieli. Mielen kummia mielitekoja.

Bataattimuussi
 450g bataattia
 1rkl voita
loraus maitoa
ripaus suolaa

Pese, kuori ja lohko bataatti kattilaan. Keitä runsaassa vedessä kypsäksi. Menee noin 10min lohkojen koosta riippuen.

Uunilenkki
 1pkt uunimakkaraa 
juustoa
aurajuustoa
öljyä vuoan voiteluun


Bataatin kiehuessa kerkeää hyvin valmistella uunimakkarat. Laita uuni lämpiämään 200'C.
Poista makkaroista kuori ja halkaise pitkittäin makkaran puoleen väliin asti. 
Ei siis kahtia, jotta täyte pysyy makkaran sisällä.
Täytä makkara juustonpaloilla ja aurajuustolla. 
Täytteissä vain mielikuvitus on rajana.
Laita makkarat öljyllä voideltuun vuokaan.
Paista uunissa 200'C reilu 20min.
 Niin kauan, että juustopinta on sulanut, hieman ruskistunut ja makkarat ovat lämmenneet. 


Kaada kattilasta vesi pois. Survo bataatit muussiksi. Lisää joukkoon maun mukaan voita, suolaa ja maitoa. 
Itse laitoin hyvin vähän kerrallaan ja maistelin. Bataattimuussi tehdään samalla tavalla kuin perunamuussikin, maku on vain makeampi. 

Lisukkeeksi lautaselle salaattia. Tässäkin kohtaa ihan peruslinjalla eli jäävuorisalaattia, kurkkua, kirsikkatomaattia, paprikaa ja mozzarellajuustoa.

Ja eikun syömään!

23. tammikuuta 2016

Graduation


Ruusu, onnitteluja, kuvia, kakkukahvit ja kotiin. Viime torstaina menin koululle viimeistä kertaa. Oli ihana nähdä koulukavereita pitkästä aikaa ja moikkailla tuttujakin. Juhlassa oli muutama musiikkiesitys ja varsinkin lopun Me ollaan sankareita kaikki -yhteislaulu nostatti kylmät väreet iholle. Kieltämättä kuitenkin minulle jäi huono maku koulusta ja vaikutelma ei parantunut juhlassa. Koululle olivat kokoontuneet kaikki viimeisen puolen vuoden aikana valmistuneet opiskelijat ja istuimme meille varatuilla paikoilla kuka milläkin kokoonpanolla. Ruusujen jaossa lavalle kutsuttiin opiskelijat aloittain ja erikoistumisen mukaan vähän liian liukuhihnameiningillä. Edellinen porukka ei aina kerennyt edes lähteä lavalta, kun jo seuraavia pyydettiin paikalle. Stipendien jaossa tahti ei yhtään rauhoittunut. Tietysti juhlaan varattu aika oli rajallinen. Meitä opiskelijoita oli paljon, mutta silti vain osa valmistuneista oli tullut paikalle. Välillä tuli kiusallinen hiljaisuus, kun joltakin alalta ei mennyt ketään lavalle. Olin kuullut, että joskus aikoinaan hoitajat vannoivat valan, antoivat lupauksen, mutta en yhtään muistanut, että oma siskokin oli sen juhlassaan lausunut. Koko opiskelun aikana meille ei tästä puhuttu. Ruusujen jaon jälkeen kaikki lähihoitajiksi valmistuneet saivat vihkon käteensä ja seisten luimme esilukijan perässä lähihoitajan lupauksen. Jokainen aloitti ja lopetti omaan tahtiinsa. Kuulosti ihan järkyttävältä. Tästä olisi kieltämättä voinut mainita etukäteen ja harjoitella ääneen lausumista porukalla.

Oli juhlassa jotain hyvääkin. Ruusu on kaunis. Vähän se kärsi pakkasessa matkustamisesta, mutta koristaa edelleen ruokapöytää. Kakku oli oikein hyvää. T oli mukanani ja sain muutamia kuvia juhlasta muistoksi. Enemmän oli kuitenkin juhlan ja valmistumisen tuntua vuosia sitten ylppäreissä. Juhlapäivä osui ikävästi keskelle viikkoa torstaille, joten kukaan perheestäni ei päässyt paikalle. Itsekin punnitsin ilon ja surun juhlan väliltä. Tein kuitenkin kauhean työn, että sain itseni tähän tammikuun juhlaan ja nimeni seinälle valmistuneena, joten en enää kehdannut jäädä pois. Harmittelin valintaani koko päivän, koska olisin myös halunnut olla jättämässä viimeiset hyvästit. Mutta elämä on valintoja ja vain kerranhan sitä valmistuu ensimmäiseen ammattiin.


Onnittelujen lomassa minulta on kysytty paljon, miltä nyt tuntuu. Sinulla on nyt ammatti. Yksi vaihe elämässä on takanapäin. Opiskelut purkissa. Koulu ohi. Työelämä edessä. Tärkeä, mutta vaativa työ. Suuri vastuu. Ja kaikista eniten on tullut kyselyitä jatkosta. Mihin lähdet jatkamaan opiskeluja? Ainakin sairaanhoitajaksi? Kouluun hakiessa olin vielä täysin sitä mieltä, että tämän jälkeen AMK niin pian kuin mahdollista. Ensimmäisenä vuonna kävin vielä pääsykokeissakin, jos olisin päässyt heti vaihtamaan sairaanhoitajakouluun. Opintojen edetessä punnitsin olisiko seuraava päämäärä sairaanhoitaja, terveydenhoitaja vai jotain ihan muuta, hoitoalalta kuitenkin. Tämä tutkinto olisi vain alkupyrähdys kohti seuraavaa koulua. Sitten jossain vaiheessa viimeisen kahden vuoden aikana tajusin jättää sen vaan lähihoitaja siitä edestä pois ja olla oikeasti ylpeä siitä, että valmistuu lähihoitajaksi. Se suuri työ, minkä on itseään varten tehnyt. Miksi siitä ei voisi olla ylpeä ja nauttia? Koulun eväät olivat, että työharjoittelut ja työpaikka opettaa. Ja kaikista parhaimmat opit ja vinkit sainkin heiltä, ihanilta ohjaajilta ja arvioijilta. Työharjoittelupaikoissa minut otettiin hyvin vastaan ja koko työyhteisöä uskalsi lähestyä opiskelijan innolla ja esittää kysymyksiä. Muistan lämmöllä näitä paikkoja ja päiviä, jotka sain niissä viettää. Suurimmaksi osaksi minua kohdeltiin hyvin, joten kävi jonkinlainen hyvä tuuri. Kavereiden kesken on vaihdettu kokemuksia ja niitä on laidasta laitaan. Niin minullakin, mutta onneksi enemmän kaikkea hyvää. 

Mutta miltä tuntuu. Viimeisen työharjoittelun loputtua ei tuntunut oikein miltään. Olin niin intona tulevasta joulusta, etten ajatellut muuta. Viimeisessä arvioinnissa odotin vain palautetta ja numeroa ja takaisin lomalle pääsyä. Vuoden vaihduttua tuntui edelleen ihan lomalta, joka jatkuu vaan. Juhlassakaan ei tullut sitä sellaista valmistuneen tuntua. Ehkä sitten viimein, kun todistus kolahtaa postista. Ja varsinkin, kun juhlitaan ja kahvitellaan läheisten kesken kotikotona. Työpaikan varmistuttua on varsinkin aihetta juhlaan. Tämä epätietoisuus ja odottelu on tuskaa. Haluaisin jo päästä tositoimiin, näyttämään osaamiseni ja oppimaan aina vain lisää. Tiedon ja taitojen kartuttamisen palo ei tukahdu.          

15. tammikuuta 2016

Sohvan nurkassa sarjoja katsoen

Uusi vuosi ja uusia tv-sarjalöytöjä. Loppuvuodesta ja varsinkin kesällä televisiosta tulee pelkkää uusintojen uusintoja. Samoja ohjelmia ja elokuvia tulee tiheään, vain kanava vaihtuu. Vuoden alku onkin parasta aikaa, kun kaikkia uusia sarjoja tulee ruutuun. Kun vielä muistaisin seurata parin ensimmäisen jakson jälkeen. Onneksi on Areena, Katsomo ja Ruutu, minun pelastukseni. Tällaisia uusia lemppareita ja löytöjä seuraan nyt.

Kotiin takaisin
En muista, koska olisin seurannut jotain Ylen sarjaa. Ylen ohjelmia tulee katsottua enimmäkseen mummulassa. Nyt kuitenkin arkisin oikein odotan, että iltaviiden Uutiset vaihtuu Kotiin takaisin -ohjelmaan. Australialainen draamasarja on vienyt minut mennessään 1950-luvun tunnelmaan ja maisemiin. Puheen soljuntaa on ihana kuunnella ja kaikki ovat niin mahdottoman kohteliaita. Välillä myös niin ylettömän kohteliaita, vaikka äänensävy ja tarkoitus ovat aivan jotain muuta. Sodat, luokkaerot ja uskonto, suuria vaikuttavia tekijöitä. Aikaa, jolloin naiset käyttivät suurimmaksi osaksi pelkkiä hameita ja mekkoja, housuja vain ratsailla. Ja auta armias, jos oli kiinnostunut samasta sukupuolesta. Onneksi maailma on tullut eteenpäin ja kehittynyt noista ajoista. Mutta olisihan se jännä päästä kokemaan tuollainen aikakausi. Sarjan ensimmäisessä osassa valtamerilaiva matkaa vuonna 1953 Englannista kohti Australiaa mukanaan sairaanhoitaja, joka on palaamassa kotiin vuosien jälkeen. Matkalla hän tutustuu vaikutusvaltaiseen Bligh'n perheeseen. Sarja, jonka jokainen jakso on katsottava alusta loppuun hievahtamatta, melkein silmiä räpäyttämättä tai jotain tärkeää jää näkemättä. Kaikki jaksot on vielä katsottavissa Yle Areenassa. Toivon jo nyt, että sarja saisi jatkoa, vaikka kausi ei ole vielä edes päättynyt. Eikä kannata sekoittaa nimeä suomalaiseen Takaisin kotiin -komediasarjaan tai voi hämmentyä yhtä paljon kuin minä aluksi. Niin vaikea muistaa sarjan nimi oikeinpäin.

Quantico
Quanticoa katsoin ensimmäisen kerran vasta toissapäivänä ja se vei heti mennessään. Sarja alkoi jo viime viikolla, joten mikä helmi meinasikaan jäädä väliin. Sarjassa seurataan nuoria kokelaita, jotka saapuvat FBI:n koulutuskeskukseen Virginian Quanticoon. Koulutukseen valitut ovat älykkäitä, vahvoja ja heidän taustansa ovat tarkoin tutkittu. Kuitenkin yhtä koulutukseen valittua henkilöä aletaan epäillä suurimman terrori-iskun suunnittelusta New Yorkiin sitten WTC-iskujen. Juoni vaihtelee kokelasajan ja nykyajan terrori-iskun selvittämisen välillä. Amerikkalainen jännitysdraama vetää aina puoleensa. Menee samaan luokkaan Todistettavasti syyllinen, CSI ja NCIS Rikostutkijat -sarjojen kanssa, mutta Quantico vaikuttaa vielä astetta paremmalta.

TVOF
The Voice of Finlandista on vähän kaksijakoiset mietteet. Tämä formaatti ei oikein nappaa, aiempia kausia en ole sitten ihan ensimmäisen kauden jälkeen edes seurannut eikä tähtivalmentajatkaan ole minun makuuni. Tämähän on siis vain minun mielipiteeni. Mutta miksi sitten edes katson tätä lauluohjelmaa. Koska odotan, että ruutuun tulisi yksi tai useampi tutuistani ja pääsisin seuraamaan kuinka heidän käy. En edes tiedä pääsevätkö Ääni ratkaisee -osiosta pidemmälle, mutta heidän taidoillaan toivon parasta. Heidän lauluaan voisi kuunnella useamminkin. Ja puhelin kuumentuu äänestämisestä, jos kaksintaistelut on edessä. Tsempparit sohvalta käsin on valmiina.

Ihon alla
Ihon alla alkoi eilen, joten vielä täytyy vähän sulatella näkemäänsä. Mutta jälleen uusi sairaalasarja, joten eihän tätä voi ohittaa. Sarjan tapahtumat saavat alkunsa lääkäriksi opiskelevan sairaanhoitaja Sofia Siveniuksen (Elena Leeve) todistamasta auto-onnettomuudesta, jonka uhriksi joutuu nuori mies Henri Vaartama (Willehard Korander). Kun Henri kuljetetaan ensiapupoliklinikan sijasta hoitoon Sofian isän, Hannu Siveniuksen (Taneli Mäkelä) johtamaan tutkimussairaalaan, Sofian epäilykset heräävät ja hän ryhtyy tutkimaan sairaalan sekä isänsä toimia. Jännittävässä draamasarjassa pureudutaan muun muassa lääketieteen kehitykseen liittyviin eettisiin kysymyksiin.

Syke
Odotan ihan mielettömästi, että Syke jatkuu kolmannen kauden jaksoin. Ja sehän jatkuu jo maaliskuun loppupuolella. Eli tarkemmin ajateltuna olenkin seurannut aiemmin Ylen sarjaa. Oikeastaan Yellow Film & TV on sarjan tuottanut Ylelle, mutta kuitenkin. Syke on kotimainen draamasarja, jonka tapahtumat sijoittuvat suurkaupungin keskussairaalan traumaosastolle. Sarjassa seurataan neljän sairaalassa työskentelevän hoitajan elämää työssä ja vapaa-ajalla. Teho-osasto meininkiä suomalaiseen tyyliin. Sarjassa on useampikin lempparinäyttelijäni ja sairaalamaailma kiehtoo jo ihan unelmatyön puolesta. Onneksi päivät sairaalassa ei mene ihan niin kuin tv:ssä.  

Oletko törmännyt johonkin näistä sarjoista? Kerro lisää vinkkejä, mitä sarjoja kannattaisi alkaa seuraamaan.

9. tammikuuta 2016

Lomamoodissa

Kolme viikkoa hujahti kotikodin läheisyydessä. Tuona aikana tuli juhlittua joulu ja uusi vuosi, joista kirjoitin jo aiemmin. Useampana päivänä laitoin lenkkarit jalkaan ja kävin kävelemässä pitkin metsiä ja katuja. Jotenkin kotikotona ollessa tekee mieli lähteä pihalle useammin kuin oman kodin maisemissa. Sekin voi motivoida paremmin, että sain seuraa mukaan ulkoilemaan. Parina päivänä pakkanen lähenteli -30'C, joten silloin kävin vain kävelemässä autolle ja takaisin toppautuneena moniin vaatekerroksiin. Onneksi vain pari päivää oli noin kylmiä lukemia. Unohdin toppahousuni kotiin ja jalkoja pisteli kiitettävästi tuulihousulenkkien jälkeen, vaikka kerrospukeuduin. Nyt odotan lisää lunta ja toivon, että pakkaskelit pysyvät.

Lomaviikoilla näin ystäviä useamman kerran, pelailtiin perheen kesken ja katsottiin leffoja. Oli kiva huomata, ettei joka päivä ollutkaan täynnä ohjelmaa, vaan kerrankin oli aikaa vain olla. Nuorten MM-kisoja en juurikaan seurannut, mutta kuulin kyllä, mikä tilanne. Finaalia ei voinut ohittaa. Pidettiin parin ystävän kesken kisakatsomoa takkatulen ääressä. Jännittää sai viime metreille asti. Voitonjuhlia katsottiin parina päivänä televisiosta. Toukokuussa on toivottavasti lämpimämmät kelit, jotta voi torilla hillua.


Nämä ensimmäiset tammikuun päivät ovat jo pitäneet sisällään paljon pyöritystä ja tunnemyrskyjä. Vuosi alkoi suru-uutisella ja hautajaisten odotuksella. Siihen vielä jatkoksi sähköpostia koululta, joka vei maton jalkojen alta. Ihmettelin, miksen saanut infoa tammikuun valmistujaisjuhlasta. Selvisi viimein, että paperini lähtivät liian myöhään koululta eteenpäin ja todistukseen tulee valmistujaispäiväksi vasta helmikuun alku. Sain viestin, että tervetuloa kesäkuun juhlaan. Kiitos ei. Jatkoin sähköpostitusta useampana päivänä aina vain ylemmälle taholle ja pidin oikeuksistani kiinni. Viimein koulu myönsi, että virhe on tapahtunut heidän toiminnassaan ja saan parin viikon päästä juhlistaa yhdessä koulukavereiden kanssa lähihoitajaksi valmistumista. Meidät kukitetaan, mutta todistusta saan vielä odotella hyvän tovin postin kautta saapuvaksi.


Onneksi näihin päiviin on mahtunut paljon hyvääkin. Saimme vihdoin talven ja lunta valaisemaan iltoja. Paukkupakkaset eivät ole haitanneet menoa, vaikka palelenkin yötä päivää. Nauroinkin, että tunnetusti palelen lokakuulta toukokuulle ja nykyään kesätkin ovat niin viileitä, että olen horkassa ympäri vuoden. Kyllä tämä ilma aina synkän sadekelin voittaa. Nyt sentään paistaa aurinkokin välillä. Kävimme viime viikolla nuorten kesken järven jäällä luistelemassa. Viimeksi järvellä olen päässyt luistelemaan joskus ala-asteella tai siinä ja siinä olinko jo yläasteikäinen. Kuitenkin vähintään kymmenen vuotta sitten. Viime vuonna ostetut luistimetkin pääsivät vihdoin tositoimiin. Ai että sitä tunnetta ja korviin kantautuvaa ääntä, kun terä osui jäähän. Oltiin joku puolisen tuntia auringonlaskun aikaan ja se oli juuri sopivan verran. Varpaat alkoivat kohmettua villasukista huolimatta, mutta muuten jalat tai selkä eivät ottaneet itseensä. Vasta illalla saunan jälkeen selkä muistutti liian suuresta lämpötilan vaihdosta ja otti nokkiinsa. Paras idea hetkeen oli viime vuonna ostaa luistimet kotikotiin ja pitää toiset omassa kodissa. Lomalle lähtiessä en edes tajunnut tarvitsevani luistimia mukaan ja tämä harvinainen luistelukerta olisi jäänyt väliin.

Nyt olen palannut omaan kotiin. Oma sänky. Tätä olen odottanut. Viikonloppu vietetään kullan kanssa kahdestaan. Näimme lomalla välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta silti odotin tätä yhteistä aikaa, omassa rauhassa, omin tavoin. Reissaaminen on ihanaa, mutta omaan kotiin on ihana palata. Jos vaikka karsisi joulukoristeet odottamaan ensi joulua ja siivoaisi viimeisetkin koulupaperit pois silmistä. Arki jatkukoon kuitenkin vasta maanantaina ja nyt vaan ollaan.

2. tammikuuta 2016

Suosituimmat postaukset 2015

Mitä kaikkea tapahtuikaan viime vuonna blogin puolella ja mitkä tekstit kiinnostivat eniten. Tässä tulee koottuna viime vuoden 15 suosituinta postausta. Mukana on kuulumisia, opiskelua, reissuja, ruokaohjeita, mielipidetekstiä ja haasteisiin osallistumisia. Alkuvuoteen vähän luettavaa.  


















  











Mitä haluaisit tänä vuonna kuulla blogin puolella? Mitä olisi parannettavaa? Jaa ruusuja tai risuja.

1. tammikuuta 2016

Vuosi on vaihtunut

Uuden vuoden aattona oltiin ystävien luona istumassa iltaa. Tarjolla oli mm. perus vuodenvaihteen ruoat eli nakit ja perunasalaatit, jotka vaan niin kuuluvat iltasyömiseen joka vuosi. Seurasimme alkuillasta Suomen peliä tai enemmän pojat taisivat saada matsista irti ja kuuntelimme rakettien pauketta. Muutamat raketit ystävä ampui pienimmänkin juhlijan iloksi ennen kuin uni vei voiton. Ajoimme vielä T:n kanssa katsomaan Kylpylän ampumia raketteja. Hän ei ole koskaan ollut niitä seuraamassa ja omastakin käynnistä taitaa olla ainakin viisitoista vuotta. Rätinä ja pauke alkoi tasan kahdeltatoista ja valoshow oli kyllä hieno. Yritin ikuistaa kameraankin sitä loistetta, paino sanalla yritin. Niin vain vuosi on jälleen vaihtunut.


Mitä sitten odotan tältä vuodelta 2016? Päällimmäisenä mielessä jyskyttävät tulevat työt. Kuulen niistä tämän kuun aikana ja nyt vaan täytyy malttaa odottaa ja viettää lomaa siihen asti. Uskon, että kaikki järjestyy, kunhan todistuskin on kätösissä. Sen verran on mielenkiintoisia osastopaikkoja haussa, että luulisi jonkun tärppäävän. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa keikkatyöt ja sijaisuudet, jotta näkisin mahdollisimman monen eri sairaalaosaston menon ja meiningin. Olisi sitten helpompi miettiä, mitä oikeasti haluan tehdä. Viimeinen harjoittelu vei niin mukanaan, että osastolle haluaisin palata. Varasuunnitelmia on myös jo tehtynä tuttuun tapaani. Niistä lisää myöhemmin, jos niitä pitää alkaa ottaa käyttöön. Jotenkin vielä en edes tajua, että valmistuin, vaikka monia onnitteluja olen jo saanutkin. Kun en ole nähnyt sitä todistusta. Ja jotenkin olen vielä ihan pyörällä päästäni joulusta ja uudesta vuodesta. Ehkä herään todellisuuteen, kun palaan omaan kotiin eikä olekaan joka aamuista lähtöä kouluun tai minnekään. 

Toivon suuresti, että tänä vuonna olen terveempi kuin aikoihin. Liikkuminen on tehnyt selälle hyvää eikä se kenkkuile enää kuin pitkien istumisien jälkeen. Onneksi koulunpenkkiä ei tarvitse enää kuluttaa. Työtkin mietin sen mukaan ja pidän plussana, ettei istumaan juuri kerkeä. Selasin kalenteria ja pakko se on vain todeta. Oikeassa palkkatyössä olin juuri ja juuri viikon koko vuotena. Ei mikään hehkutettava saavutus. Tottakai koulu ja työharjoittelut veivät osansa, mutta silti. Jos tämä kipuilun ja sairastelun kirous olisi nyt selätetty ja jäänyt menneisiin vuosiin. Salikortti odottaa jo vinguttamista. Kävin lataamassa Smartuminikin sille, kun en oikein muualle kerennyt niitä käyttämään. Ja hyvä vaan. Saan käydä salilla koko kevään rauhassa. Ja nyt kun siitä täälläkin sanoin, salilla on käytävä. Vieläkin etsin motivaatiota ja salikärpäsen puremaa. Ne ovat tiukassa, mutta periksi en anna.  

Tänä vuonna täytän 25-vuotta. Huhhuh, pitäisikö tässä alkaa tuntea itsensä jotenkin aikuisemmaksi. Tottakai olen kasvanut ihmisenä paljon ja ajattelumaailma on muuttunut niistä ajoista, kun täytti 18 ja oli mukamas niin aikuista. Ystävienkin kanssa on naurettu sen aikaisia toilailuja. Mutta en varmastikaan olisi juuri minä ilman näitä vuosien kokemuksia ja sattumuksia. Voi olla, että tässä ennen kesää pidämme T:n kanssa oikein 50v yhteisjuhlat. Idea sai heti tuulta alleen ja tarjolla voisi olla ainakin pillimehua ja nauravia nakkeja. Tai ehkä ei kuitenkaan. Juhlia riittää myös kesemmällä. Odotan jo ystävien häitä. Häät on juhlista parhaimpia. Se ilo, riemu ja rakkaus vie niin mukanaan.

Tältä vuodelta odotan myös erilaisia reissuja ja varsinkin yhteistä matkaa T:n kanssa. Olemme pyöritelleet kaukokohteita ja ihan Euroopankin maita, mutta mitään ei ole vielä varattuna. Toisaalta tekisi mieli ihan hirmuisesti myös Lappiin laskettelemaan. Viime kerrasta on jo useampi vuosi, kun olimme Tahkolla. Se oli ensimmäinen laskettelukertani ja kipinä syttyi heti mäkeen. Nyt voisi lähteä oikeasti pohjoisemmaksi. Mutta ensin työt ja sitten huvit. Haaveilu- ja suunnitteluvaihekin on jo iso osa matkantekoa. 

Miltä siellä vuosi 2016 näyttää? Mitä haaveita, suunnitelmia, kenties uuden vuoden lupauksia?